Lontoon City on maailman toinen johtava finanssikeskus. Neliömailin kokoisella alueella tehdään rahaa sellaisella tahdilla, että nukkuminen ja syöminen uhkaavat joskus unohtua. Karkeloihin osallistuu myös joukko kauppakorkeakoulun kasvatteja.
teksti Antti Tähtinen kuvat Robert Lindström & Antti Tähtinen
»Sietämätön globaali sekamelska, jossa kaikki laskevat rahojaan», edessäni istuva mies valistaa vaimoaan, kun teemme viimeisiä kaarroksia Lontoon yläpuolella. Kun katson ulos, Thames-joki näkyy lentokoneen ikkunassa kapeana viiruna, jonka molemmilla puolilla maailman kansainvälisin kaupunki tuntuu jatkuvan loputtomiin.
Jossain joesta pohjoiseen, roomalaisten rakentamien muurien jäännösten ympäröimänä sijaitsee Lontoon vanha keskusta eli City. Sen sydämessä seisoo Bank of Englandin kivirakennus, jonka uumenista, tarinan mukaan johtokunnan kokoushuoneesta, löytyy vuosisatoja nähnyt tuulimittari. Siitä valtakunnan rahaparonit pystyivät joskus näkemään tulevien kassavirtojen suunnan: kun alkoi tuulla idästä, ei kulunut kauaakaan kun korkeaan torniin kiipeävä näki horisontissa pitkin jokea lähestyvät kauppiaiden laivat, jotka toivat vaurautta koko alueelle. Mutta jos puhalsi lännestä, kauppiaat pakkasivat pian tavaransa, hyppäsivät laivoihinsa ja jättivät pankkiirit kinastelemaan keskenään.
Tuulen merkitys on sittemmin vähentynyt, mutta bisnesmiehistä ei Thamesin rannoilla ole päästy eroon vieläkään – ja hyvä niin. Cityssä luodaan reilut pari prosenttia koko Englannin bruttokansantuotteesta, vaikka keskivertobritille saattaa tuottaa vaikeuksia käsittää, mitä uutta arvoa lasista ja teräksestä rakennettujen tornien sisäpuolella oikeastaan syntyy. Mielenkiintoiseksi asian tekee kuitenkin se, että näihin yötä päivää jatkuviin elintasotalkoisiin osallistuu varsin kohtuullista korvausta vastaan myös iso liuta suomalaista pankkiväkeä. Näitä taulukkolaskennan ammattilaisia minä olen tulossa tapaamaan.
Ennen kuin matkustamohenkilökunta komennetaan paikoilleen laskeutumista varten, yritän huonolla menestyksellä etsiä katseellani vanhaa keskustaa, legendaarista keskuspankkia – tai edes pysäköityjen urheiluautojen rivistöä. Myöhemmin kuulen, että vain harva ajaa täällä Porschella töihin. Eurooppalaisen rahan pääkallonpaikka mahtuu neliömailin kokoiselle alueelle, ja tonttimaa on niin kallista, että parkkipaikkoja ei käytännössä tunneta.
»Kuukausipalkka tulee tilille punnissa, bonukset mitataan dollareissa ja asuntolaina on euromääräinen. Eli kävi miten kävi, olen kusessa»
Lauantaina City on McDonald’sia myöten suljettu, joten sovin tapaavani Sampsa Halisen, 31, miehen kotikulmien pubissa. Puolen kilometrin kävelymatkalla huomaan, että vastaan tulee silmin nähden hyvinvoivan näköistä kansaa – mittatilauspukujen kohderyhmää. Tutkimusten mukaan juuri kensingtonilaiset tekevät koko Lontoon pisimpiä työpäiviä. Katujen varsille pysäköityjen autojen seassa on malleja, joita öljysheikitkin joutuvat jonottamaan vähintään vuoden päivät.
Halinen odottaa minua kadulla ravintolan edessä. Se näkyy sijaitsevan Old Brompton Roadilla parin italialaisia urheiluautoja myyvän liikkeen välissä.
»Kyllä minäkin olin täällä aluksi, että voi perkele Ferrari! Ja tuolla toinen», hän lohduttaa. Vuonna 2004 kauppakorkeasta valmistunut öljytreidaaja muutti Lontooseen pari vuotta sitten – suomalainen työnantaja tarjosi kahta ulkomaan komennusta: Teksasiin tai Iso-Britanniaan.
»Valinta oli helppo. Houston on pystyyn kuollut paikka, ellei lasketa kirkkoja ja strippiklubeja, joita molempia siellä on eniten koko Yhdysvalloissa», Halinen nauraa.
Lontoossa nimenomaan Kensingtoniin Halinen päätyi enemmän tai vähemmän sattumalta – työkaverien vinkistä. Joku otti valtavan kartan, levitti sen eteensä pöydälle, piirsi ison ympyrän ja käski etsiä sen sisäpuolelta.
»Ja hyvin piirsikin – Madonna asuu parin korttelin päässä. Mutta kämpän laatuun nähden tonni viikossa on hävyttömän paljon.»
Öljytreidaajan duuni on rankasti yksinkertaistettuna joko öljyn hinnalla spekuloimista tai voittojen jahtaamista laivaamalla öljyä paikasta A paikkaan B sen mukaan, minkälaisia mahdollisuuksia markkinoilla avautuu. Koska mustan kullan kaupassa tanssitaan käytännössä amerikkalaisten pillin mukaan, Halinen joutuu jonglööraamaan kolmen valuutan kanssa.
»Kuukausipalkka tulee tilille punnissa, bonukset mitataan dollareissa ja asuntolaina on euromääräinen. Eli kävi miten kävi, olen kusessa», Halinen sanoo ja virnistää.
Vaikka on viikonloppuilta, Halisen kännykkä soi muutamaan otteeseen. Puhelimeen englanniksi huudetut ohjeet muistuttavat kovasti Roope Ankkaa Disney-sarjakuvissa: »Ostakaa! Myykää!»
Öljytreidaajan työajat ovat aavistuksen sivistyneemmät kuin investointipankkiirien, mutta treidaaja on periaatteessa koko ajan kiinni työssään. Pidemmän päälle jatkuva Blackberryn selaaminen alkaa käydä stressaavaksi, kun tehdyt kaupat alkavat tulla uniinkin.
Menestys ei silti Halisen mukaan aina korreloi tietokoneen päätteen ääressä istuttujen tuntien kanssa. Toisaalta silloin, kun päällä on kova kiire ja isot positiot ovat auki, treidaaja ei välttämättä uskalla edes lähteä lounaalle – muuten saattaa syntyä, jolloin hirvittää katsoa monitoriin takaisin tullessa.
Pidemmän päälle jättitappioita on silti vaikea saada aikaan – bisnestä myös valvotaan koko ajan, eikä tappioiden tarvitse olla suuria, kun peli vihelletään jo poikki.
»Jos tekee kuukaudenkin verran turskaa, joku tulee äkkiä koputtamaan olkapäähän ja kertomaan, että on aika kerätä kamat ja lähteä. Olen nähnyt, että sitä sattuu ihan fiksuillekin tyypeille.»
Alalla saa usein henkilökohtaisena bonuksena 10 prosenttia tekemistään voitoista, mikä kannustaa tiettyyn riskinottoon. Ja kun on aikansa siirrellyt valtavia summia, nolliin numeroiden perässä alkaa tottua, eivätkä kädet enää tärise niin vähästä.
”Kun hävisin ensimmäisen miljoonani, yöunet kyllä menivät hetkeksi”, Halinen toteaa.
Stressin sietokyvyn ja numeropään lisäksi alalla tarvitaan sosiaalista luonnetta.
»Tätä kauppaa käy työkseen ehkä parisataa ihmistä, joten kaikki käytännössä tuntevat toisensa. Tavallisten osakkeiden pyörittelystä puuttuu kokonaan sosiaalinen aspekti. »
Iltaisin Halinen käy usein työn puolesta ulkona muiden treidaajien – ystävien ja kilpakumppanien – kanssa. Joskus illat venyvät, ja viimeistään kuuden oluen kohdalla työasiat jäävät taakse.
»Jos tässä hommassa haluaa pärjätä, kannattaa seurata rugbya ja Valioliigaa sekä muistaa, että Lontoo on se kaupunki, jossa kännissä tulee helposti huijatuksi», Halinen opastaa.
Hänen osaltaan työantajansa leivissä juhliminen on kuitenkin aika rauhallista – ainakin tiettyihin kilpailijoihin verrattuna. Osaksi se johtuu siitä, että suomalaisyrityksessä tavat tehdä bisnestä ovat vielä puhtoisia. Halinen vaikuttaa suhteellisen »jalat maassa» -tyypiltä.
»Tässä pelissä on mukana myös huonomaineisia treidaajia, jotka ovat mukana esimerkiksi Nigerian öljybisneksessä. Olen kuullut, että siinä joutuu kuittailemaan tissibaarilaskuja firman piikkiin ja survomaan rahaa ruskeisiin kirjekuoriin.»
Kansainvälisesti tunnetut suuryritykset harvemmin osallistuvat epäilyttävään liiketoimintaan. Useimmiten vilunkipeliä pelaavat pienet, yksityisesti omistetut rahastot.
Näissä yrityksissä epämääräistä on yleensä myös kulukontrolli. Halinen kertoo kuulleensa treidaajasta, joka sai kesken viikon päähänsä lähteä Amsterdamiin juhlimaan. Muutaman päivän päästä mies palasi ympäripäissään ja vei yksikkönsä johtajalle lähes 30 000 euron laskun ja kirjoitti saatteeksi horjuvalla tekstillä »kahvia ja kakkuja». »Mitä helvettiä tämä tarkoittaa?» oli pomo raivonnut. Parempaa selitystä ei kuulunut. »Pitäydyn alkuperäisessä tarinassani», vastasi mies.
»Lontoossa kuviot ovat aika lailla erilaiset kuin Suomessa, ja täällä pääsee näkemään ja kokemaan juttuja, joihin kotimaan syrjäisissä kuvioissa ei pääse kiinni. Ja onhan tämä uskomattoman kansainvälinen kaupunki. Meidän rappukäytävässä, viisikerroksisessa talossa ihan hyvällä alueella, näkyy postilaatikoissa ehkä kaksi tai kolme englanninkielistä nimeä.»
Halinen ei ole vielä lyönyt lukkoon tulevaisuudensuunnitelmiaan, mutta pidemmän päälle suunnitelmissa on kuitenkin paluu Suomeen tyttöystävän kanssa.
»Täällä on tolkuttoman kallista. Jos olisi lapsia, yksityiskoulu maksaisi pirusti per kersa. Ja kaupungin koko käy joskus hermoille. Aamuisin matkalla töihin metro on täynnä aikuisia miehiä poski kiinni poskessa.»
Sanotaan, että City on ainoa osa Lontoon keskustaa, joka todella näyttää suurkaupungilta. Se on varmaankin totta – täällä talot ovat korkeampia ja kaikki näyttää olevan jatkuvassa, hektisessä liikkeessä.
Bisnesmiehet syöksyvät solmiot vaakalennossa yli risteyksen, kunnes aina välillä mustien taksien aalto pysäyttää ihmisvirran. Lähes jokaisella kulkijalla on korvalla kännykkä ja suu tiiviinä viivana. Ne harvat, jotka hymyilevät, muistuttavat pelottavasti Batmanin Jokeria.
Kaupunginosan lounastarjonta on varmasti monipuolinen, mutta useimmat tuntuvat jonottavan itselleen pelkkiä patonkeja salaattibaarista tietokoneen ääressä syötäväksi. Absurdein näky ovat lenkkeilijät – osalle pankkiireista lounastunti on ainoa hetki päivässä harrastaa urheilua. Kukaan ei edes vilkaise liikennevalojen suuntaan, joten minäkin teen pari veret seisauttavaa syöksyä liikenteen sekaan.
Tällä siististi pukeutuneiden pankkiirien armeijalla on kuitenkin varsin paljon rahaa laskettavanaan. Keskiliksa lähentelee 140 000–150 000 euroa, ja alan aloituspalkatkin pyörivät vajaassa 50 000 eurossa per vuosi. Leijonanosa Cityn isommista tilipusseista koostuu kuitenkin bonuksista, jotka saattavat olla jopa 5–10 kertaa peruspalkan verran. Toissavuonna yli miljoonan bonukset kuitanneita pankkiireita löytyi useampi tuhat. Bonushuhuilla spekulointi on kuukausien ajan suosittu puheenaihe, ja etuoikeutettujen joukkoon pääsemisestä tapellaan tosissaan.
Ankarasti duunia tekevänkin pankkiirin palkkakäyrä on kuitenkin pitkittäin maahan asetellun jääkiekkomailan muotoinen – se piirtyy jyrkästi ylöspäin vasta lopussa. Se tarkoittaa, että Gretzky-tason liksoihin yltää vain pieni vähemmistö, joka jaksaa itseään säästämättä sinne asti.
»Jos kerrot vitsin, tyyppi joka jaksaa kuunnella puoliväliin on todennäköisesti sales-jätkä. Treidaajilla keskittymiskyky on korkeintaan viisi sekuntia.»
Tunnetussa investointipankissa sijoituskohteita analysoivan Janne Järvisen, 26, duunivuoro alkaa useimmiten kahdeksan jälkeen aamulla ja päättyy kymmeneltä illalla. Se tekee 14 tuntia päivässä. Väillä töitä on myös viikonloppuisin. Tekijän itsensä mielestä se on alalla aika vähän.
»Ja sitä paitsi normaaliin päivärytmiin sisältyvät myös lounas, päivällinen ja punttisali. Oma työni on muutenkin vapaampaa – se ei ole sidottu pörssiin, joten ei ole pakko seurailla markkinoiden aukeamis- ja sulkemisaikoja.»
Olemme sopineet aamiaistapaamisen Järvisen asunnon liepeille Fulhamiin. Myös hän asuu tyttöystävänsä kanssa Länsi-Lontoossa. Haastateltava saapuu paikalle viitisen minuuttia myöhässä.
»Piti clousata yksi diili», Järvinen kertoo ja kättelee minut aseman edessä.
Suuntaamme läheiseen kahvilaan. Juttelemme samoille kulmille muuttaneen Litmasen siirrosta, jota brittilehdistö innostui kutsumaan yhdeksi vuoden oudoimmista.
»Chelseankin kotistadion on muuten tässä ihan kulman takana.»
Järvinen joutuu kuitenkin tunnustamaan, että investointipankissa saa tehdä melkein kaksinkertaista päivää tavalliseen »kahdeksasta neljään» -duuniin verrattuna.
»Treidaajat tulevat jo seiskaksi, mutta Corporate Finance on meillä pahin. Ne jätkät istuvat välillä yötkin töissä. Nukkuvat sitten viikonloppuna, jos ehtivät. Kyllä siinä jää monilla sosiaalinen elämä aika vähiin.»
Ylitöistä alalla ei – tietenkään, minulle muistutetaan – makseta, koska liksat yleensä ovat sen verran kovia. Yritykset ovat kuitenkin taitavia keksimään muita houkuttimia. Yleinen käytäntö pankeissa on esimerkiksi se, että yritys tarjoaa illallisen pidempään ruudun ääressä istuville. »Ja yhdeksän jälkeen firma kustantaa käbin himaan.»
Jotta työpaikalla käytetyt minuutit saataisiin maksimoitua, myös lounas syödään usein duunissa. Taatusti keskivertoraksan liukuhihnaruokaloista eroavassa työpaikkaravintolassa nälkäinen pankkiiri pääsee valitsemaan peräti kymmenestä ruokalajista: italialaista, thaimaalaista ja niin edelleen. Kun lautanen on tyhjä, palataan töihin. Pisimpinä työpäivinä jotkut vitsailevat raatavansa ruokapalkalla.
Päivän keskimmäinen tauko on urheilupainotteisempi: Järvinen poistuu useimmiten toistamiseen näyttönsä äärestä, astelee hissiin ja painaa talon kuntosalin kerroksen nappulaa. Tässäkin vaiheessa kaikki on pitkälle mietitty, eikä unohtuneita verkkareita ei tarvitse lähteä kiesillä hakemaan. Kaikki puhtaasta pyyhkeestä, shortseista ja t-paidasta sukkiin isketään käteen firman puolesta heti salin ovella.
Itse työ ei välttämättä ole etenkään ensimmäisinä vuosina erityisen hohdokasta – rahoitusalan koulutuksella ja KTM-tutkinnolla ansioituu joskus ainoastaan vaihtelemaan kalvoesitysten laatikoiden väriä tai siirtelemään nuolia paikasta toiseen. Toisaalta myös varsinaista vastuuta voi saada ensimmäisestä työpäivästä alkaen. Järvisen uralla ensimmäinen isompi, kokonaan itse läpi katsottu diili tuli vastaan puolen vuoden kohdalla.
Investointipankissa on töissä yllättävän erilaisen taustan omaavia ihmisiä. Myös erilaiset kiintiöt otetaan haudanvakavasti. Esimerkiksi tiimin vetäjän tulospalkkauksesta osa saattaa tulla erilaisten vähemmistöjen huomioon ottamisesta.
»Meidän osastolla on esimerkiksi yksi aito »rocket scientist» hommissa. En ole ihan varma, mitä mies tarkalleen ottaen tekee», Järvinen toteaa hilpeästi.
»Keskimäärin täällä kyllä voi ihmisestä päätellä aika nopeasti paljon. Jos kerrot vitsin, tyyppi joka jaksaa juuri ja juuri kuunnella puoliväliin on todennäköisesti sales-jätkä. Treidaajilla keskittymiskyky on korkeintaan viisi sekuntia.»
Kun markkinat, ja bonukset, ovat laskusuunnassa, hermot ovat pankeissa muutenkin tavallista kireämmällä. Etenkin trading-lattialle vilkaiseva voi bongata pienten näyttöpäätteiden äärestä keskimääräistä stressaantuneempia pukumiehiä.
Societe Generale –pankin yksittäisen treidaajan aiheuttamat, paljon julkisuutta saaneet miljarditappiot ja niiden jälkipyykki ovat lehtien kommentti- ja kolumnipalstojen perusteella lisänneet työyhteisöjen jännitystä entisestään. Rauhalliset ja järkevät esimiehet ovat muuttuneet skitsofreenisen vainoharhaisiksi salaliittoteoreetikoiksi. Omalla työpaikallaan Järvinen ei silti tunnusta huomanneensa kriisiä »oikeastaan mitenkään.»
Rankka työ vaatii myös rankat huvit. Monesti käytäntö on se, että jos tekee firmalle rahaa, kukaan ei vaivaudu syynäämään tositteita. Silti Suomenkin iltapäivälehdistö noteerasi aikanaan uutisen, jossa isoa diiliä juhlimaan lähtenyt kuusihenkinen porukka oli kiitosillallisella yhdessä ainoassa ravintolassa höylännyt firman luottokorttia yli sadan tuhannen eli yli 130 000 euron edestä. Viisi kuudesta sai potkut, vaikka ravintola lupasi avokätisesti tarjota itse ruoan kaupan päälle.
Kuten meillekin Alkossa opetetaan, kalleimmat viinit ovat parhaita. Ja kukapa voisi vastustaa kiusausta, jos tilattu pullo Domppaa kannetaan pöytään tanssilattian läpi tähtisädetikkujen loistaessa?
»No joo. Ymmärrän, että jos joku tekee itselleen kymmenen miljoonaa, se ei jaksa jäähdytellä joka pennin takia. Mitä väliä!»
Itseään Järvinen ei silti ainakaan toistaiseksi tunnusta löytäneensä illan päätteeksi Cityn uutislehden »Viikon lasku» -vakiopalstalta.
”En ainakaan tiedä siitä. Jos mulla on viikossa tosi laadukasta vapaa-aikaa sellaiset kymmenen tuntia, en kyllä itsekään jaksa alkaa riskeerata menemällä halpaan ravintolaan. Mutta mitään Chelsean pröystäilyklubeja en jaksa nuohota – maksat pirusti ovella, ja kun pääset vihdoin gorillan ohi, sisällä on pelkkiä pankkiireita, joita tulee nähtyä tarpeeksi viikolla muutenkin.»
Puolen päivän maissa päästän Järvisen pelaamaan squashia ja lähden itse kävelemään aurinkoisen Fulhamin läpi kohti asemaa. Yht’äkkiä tyhjästä ilmestyy kaksi terrorismin vastaisen yksikön poliisia.
»Sir, eikö tuo takki ole hiukan paksu näin aurinkoisena päivänä?»
En lähde juoksemaan, vaan avaan kunnon kansalaisen tavoin laukkuni ja vastaan kysymyksiin. Terrorismilait antavat nyky-Englannissa virkavallalle oikeuden tehdä melkein mitä tahansa. Saan pysäytyksestä erillisen kuitin. Lopuksi skoudet yrittävät hieman keventää tunnelmaa.
»Ovatko suomalaiset naiset helppoja? Luuletko, että helpompia kuin täällä?»
Sunnuntai-iltapäivänä Bankin aseman liukuportaat saavat jymistä yksinään tunnelissa. Cityn vilkkain metropysäkki on tänään aavemaisen hiljainen, eikä näkymä muutu sen hektisemmäksi, kun kiipeän takaisin maan pinnalle. Siellä täällä harhailevia turisteja ja ohi ajavia punaisia busseja lukuun ottamatta liike on täysin pysähtynyt.
Kaupungin puhtaanapito-osaston epäkiitollinen tehtävä on siivota jäljet, kun pankkiirit pitkän työviikon jälkeen purkavat perjantaisin paineita keskustan pubeissa. Työ on jäänyt hieman puolitiehen, ja tuuli heittelee kadulla roskia ympäriinsä. Yritän arvioida tuulen suuntaa muovisten oluttuoppien liikkeistä, mutta puhuri heittelee tyhjiä tuoppeja edestakaisin pitkin katua, kivitalon seinästä toiseen. Aika monessa rakennuksessa toimistojen valot näyttävät olevan päällä.
Tämä juttu on julkaistu Kylterin numerossa 1-08. Ota osaa keskusteluun tai anna palautetta jutusta.
Tää oli kyl erinomainen juttu. Hienoa! Kaverini tiesi kertoa, että lattarit on täynnä kolmen kympin molemmin puolin olevia backpäkkereita, jotka on just karannut Lontoon investointipankkimeininkiä. Palanut loppuun ja lähtenyt reppu selässä etsimään itseään. Tälle on kuulema ihan nimikin: white collar walkabout.
joo. Kaveri kertoi kans Indonesiassa törmänneensä pilveä polttelevaan sukellusmaikkaan, joka oli entinen investointipankkiiri.