Opiskelijat etsivät suoritusmerkintäjahdissa kohtia, joista aita loistaviin arvosanoihin olisi matalin.

Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Katariina Kyckling mainitsi korkeakoulun avajaispuheessaan jo ala-asteeella häpeälliseksi opitun sanan, lunttaamisen. Kyckling viittasi lunttaamisen korkeakoululla kasvaneen, koska menestymisen paine saa opiskelijat kokeilemaan kepulikonsteja.

Onko epärehellisyys todella kasvanut korkeakoulussa HSE:n opintotoimiston päällikkö Margareta Soismaa? ”Kuulemisten järjestäminen on kasvanut parin viime vuoden aikana runsaasti ja näin ollen myös sellaisten tapausten määrä, joissa annetaan rehtorin varoitus.” Kuulemiseen opiskelija joutuu, jos opettaja epäilee vastauksissa esimerkiksi kopioimista. Siellä opiskelijalla on mahdollisuus kertoa mitä hänen mielestään on tapahtunut. Tilaisuudesta tehdään pöytäkirja, jonka myös opiskelija tarkistaa. Tämän jälkeen opintotoimistossa päätetään onko jotakin epärehellistä tapahtunut. Soismaa sanoo, että usein selvityksen yhteydessä ilmenee, vilppiä ei ole tapahtunut. Jos rike on kuitenkin tehty, pohditaan riittääkö rehtorin varoitus vai pitääkö asia viedä yliopiston hallitukseen.

Soismaa tähdentää, että lunttaustermiin sisältyy muutakin kuin perinteinen tentissä tapahtuva vastausten katsominen vierustoverilta tai lunttilapun käyttö. ”Yliopistolaki puhuu opetus- tai tutkimustoimintaan kohdistuvasta rikkomuksesta; siihen kuuluu esimerkiksi kuulustelutapauksessa tapahtuva lunttaaminen, mutta myös toisten tekstien esittäminen omanaan tai harjoitustöiden ratkaisujen kopioiminen netistä.”

Pääaineet tai tai tietyt vuosikurssit eivät muodosta piikkiä kuulemistilastoissa, tapauksia on Soismaan mukaan läpi koko opintoputken. Kuulemisia ei edelläänkään järjestetä määrällisesti paljon, noin yhdeksän kuulemista kolmentuhannen opiskelijan joukosta vuosittain, ei ole vielä paljon. Soismaa sanoo, että opintotoimistossa kuitenkin kaikista tapauksista huolestutaan.

Opintotoimistossa on pohdittu miksi vilppi on lisääntynyt. Syyllisen viittaa on soviteltu internetin harteille. ”Nykyiset tietotekniset mahdollisuudet tekevät väärinkäytöksistä äärettömän helppoja.” Toisaalta myös asenteiden muuttumista on pohdittu. ”Onko tapahtunut muutos sen ymmärtämisessä, mikä on omaa ja mikä toisen? Olemme kysyneet opiskelijoilta; etkö ymmärtänyt, että tehdessäsi näin syyllistyit väärinkäytökseen?”.

Mitä opiskelijat sitten sanovat jäätyään kiinni? ”He ovat vähän hämillään asiasta. Opiskelijat tuntuvat ajattelevan että oma yritystehdä vilppiä hukkuu massaan. On kuultu selityksiä etteivät opettajat huomaa, koska harjoitustöitä on niin paljon - kyllä opettaja huomaa yllättävän hyvin, että vastaus on ennenkin luettu jostakin. ” Tyypillisesti narahtanut opiskelija alkaa livertämään kiireestä. ”En ehtinyt, pyysin kaverilta mallia ja mallista tulikin sitten lopullinen opettajalle lähtenyt versio.”

Tänä vuonna kaikilta uusilta opiskelijoilta pyydetiin allekirjoitus sitoumukseen , jossa opiskelija sitoutuu toimimaan HSE:n yhteisten arvojen mukaan, joihin kuuluu laajemminkin rehellisesti ja eettisesti toiminen. Allekirjoitettuja papereita on palautunut opintotoimistoon kiitettävästi. Soismaan mielestä keskustelua eettisestä toiminnasta voisi olla laajemminkin. Siirtyväthän yliopistossa opitut käyttäytymismallit opiskelijoiden mukana työelämään.

Teksti: Johanna Mitjonen

Ensi syksynä tuoreet kylterit, teekkarit ja taikkilaiset aloittavat opintonsa suomalaisen korkeakoulutuksen lippulaivaksi kaavaillussa Aalto-yliopistossa. Noin 17 000 opiskelijan yhteenliittymään kytkeytyy vielä monia avoimia kysymyksiä, kuten se, miten uuden ylioppilaskunnan lehti toteutetaan. Pyysimme ylioppilaskuntatoimijoita visioimaan yhteisen lehden funktiota ja formaattia.

Ylioppilaskuntien työryhmissä käytiin keväällä kiivaita keskusteluja yhdistymisen periaatteista ja käytännön toteutuksesta. Tähän asti kaikilla kolmella on ollut omat mediansa: kauppatieteilijöillä neljästi vuodessa ilmestyvä Kylteri ja jokaviikkoinen Punakulma, teekkareilla kahden viikon välein ilmestyvä Polyteekkari ja kaapelitelevisiokanava OUBS sekä taiteilijoilla säännöllisen epäsäännöllisesti ilmestyvä Torso ja viikottainen Tokyo Tegami -sähköpostiuutiskirje.

Monesta asiasta tullaan varmasti vielä vääntämään kättä, mutta KY, TKY ja TOKYO ovat kaikki ilmaisseet olevansa yhteisen lehden takana. Kylterit ja teekkarit ovat itseasiassa jo kokeilleet yhteistyötä Contactor-lehden muodossa. Jari Sarasvuonkin aikoinaan päätoimittama lehti ehti kulkea peräti 35-vuotisen taipaleen, 1960-luvun puolivälistä 1990-luvun loppuun. Vaan nyt on edessä suuri tuntematon – uusi aikakausi, jolloin yhden lehden tulisi toimia kolmesta eri korkeakoulukulttuurista tulevien opiskelijoiden yhteisenä äänitorvena.

KY:n hallituksen sosiaalipolitiikka- ja viestintävastaava Emma Böös kertoo, että lehdestä on tehty vasta alustavia linjauksia, varsinaisen toteutuksen jäädessä uuden ylioppilaskunnan tehtäväksi. Viestintätyöryhmässä kuitenkin esitettiin selkeästi, että uuden lehden tulee olla ylioppilaskunnasta riippumaton. “Ilmoilla on ajatus, että lehti toimisi niin sanotun linjapaperin puitteissa. Ylioppilaskunnan näkemykset tulisivat lehdessä varmasti esille, mutta perusjournalismissaan lehti olisi itsenäinen”, valaisee keskusteluissa mukana ollut TKY:n tiedottaja Paula Partanen.

Torson päätoimittaja Jukka Liukkonen toivoo lehdeltä maltillista kriittisyyttä. “Lehden ei mielestäni tarvitse noudattaa lainkaan hallituksen linjaa, mutta sen pitää silti olla totuudenmukainen. On toivottavaa, että lehti seuraa suurissa linjoissa yleistä ylioppilasliikkeen näkemystä, esimerkiksi koulutuksen maksuttomuudesta, vaikka se kritisoisikin ylioppilaskunnan toimijoiden virheitä – tai sellaisiksi koettuja asioita.” Liukkonen kuitenkin muistuttaa, että lehdellä tulee olla vahva vastineoikeus, jos sen tehtävä on olla ylioppilaskunnan vahtikoira.

Polyteekkarin toimitusneuvoston puheenjohtaja Tomi Saarinen on Liukkosen kanssa samoilla linjoilla. “Isossa ylioppilaskunnassa lehden perustehtävä on mielestäni hyvin samankaltainen kuin YLE:n tehtävä Suomessa. Yo-kunnilla on pakkojäsenyys ja veronkanto-oikeus jäsenmaksun muodossa. Sen vuoksi opiskelijoilla täytyy olla mahdollisuus tietää mihin heidän rahansa todella menevät. Puolueeton media on paras tällaisen tiedon lähde. Eli tärkein tehtävä olisi toimia vallan vahtikoirana ja kertoa niistä opiskelijoiden asioista, joista kukaan muu ei kerro. Muita tehtäviä voivat olla esimerkiksi opiskelijakulttuurin levittäminen ja taltiointi sekä ihan rehellinen viihdyttäminen”, pohtii OUBS:n päätoimittajana ja TKY:n hallituksen viestintävastaavanakin toiminut Saarinen.

Ei ole kiveen kirjoitettu, että uuden lehden täytyisi olla perinteinen paperiversio. Saarinen pitää tärkeänä pohtia vaihtoehtoisten viestintämuotojen roolia uudessa ylioppilaskunnassa. “Painettu lehti ei välttämättä täytä kaikkia mediatarpeita tai tavoita kaikkia kohderyhmän edustajia. Koitin tuossa kevään päätteeksi viritellä ajatusta Aalto-ylioppilaskunnan yhteisestä mediasta, joka sisältäisi lehden, verkkosaitin ja tv-sisältöä yhdessä paketissa ja yhden toimituksen tuottamana. Se voi olla liian suuri pala purtavaksi hektisen alkusäädön keskellä, mutta olen aika selkeästi sitä mieltä, että todellinen monikanavaisuus on ainoa järkevä suunta, mihin yo-kuntamedian tulevaisuudessa kannattaa mennä.”

Myös Liukkonen näkisi mielellään uuden ylioppilaskunnan tiedonvälityksen monimediaisena. “Kerran kuussa tai harvemmin ilmestyvä aikakauslehti on nopeasti luettu ja unohdettu, kun taas päivittäin ilmestyvä lehti ei tarjoa riittävästi kiinnostavaa sisältöä lukijalle. Ihanteellisin ilmestymistiheys olisi ehkä joka toinen viikko, niin lukijat pysyvät mukana. Tietysti jos uusi ylioppilaskunta avaisi Yle.fi/uutiset/ -sivun kaltaisen uutisportaalin – joka olisi ihanteellinen tapa tiedottaa – vähentyisi ilmestymistiheyden tarve samalla. Ehkä paras kombinaatio olisi verkossa oleva uutisportaali ajankohtaistiedolle ja kolmen viikon välein ilmestyvä semi-aikakauslehti, jossa on myös tiiviisti olennaisimmat uutiset ja kuulumiset”, Torson nokkamies hahmottelee. Liukkonen painottaa myös käyttäjälähtöistä lähestymistapaa.

“Torso siirtyi vuoden alussa A5-kokoiseksi ja on saanut paljon kiitosta opiskelijakunnalta. Näkisin, että uusi lehti voisi ehkä myös olla tällainen pieni, jonka saa mukaan helposti kaikkialle. Tabloid-kokoista lehteä ei ole yhtä helppoa lukea varsinkaan täydessä bussissa.” Partasen mielestä uusi lehti voisi panostaa sekä yhteishengen herättelyyn että erilaisten opiskelijakulttuureiden huomioimiseen. “Lehti on yksi tärkeä tekijä, kun uusi ylioppilaskunta rakentaa identiteettiään. Se pystyisi ilmentämään uuden ylioppilaskunnan monimuotoisuutta ja tekisi samalla eri alojen opiskelijoita tutummiksi toisilleen. Toisaalta uudessa ylioppilaskunnassa on monia hienoja uniikkeja vain tiettyyn opiskelijakulttuuriin liittyviä juttuja, joiden ilman muuta tulee näkyä lehdessä.”

Myös Liukkosen mielestä hyvässä lehdessä huomioidaan lukijakunnan heterogeenisyys. “Sillä on tarjottavaa niin TKK:n kiinalaisyhteisölle kuin ruotsinkielisille taikkilaisille muotoilijoille ja taiteilijasieluille, sekä myös pelkkää englantia ymmärtäville kauppatieteilijöille ja suomalaisille koneinsinööreille. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse kopioida kolmelle kielelle, vaan on parempi jos englanniksi, ruotsiksi ja miksei kiinaksi ja japaniksikin toimitetut jutut on eri sisällöistä. Tällöin tekstit täydentävät toisiaan ja monikielinen lukija voi lukea koko lehden, samalla kun vain yhtä kieltä osaavakin saa jonkun verran irti.”
Monikielisyys voi toisaalta osoittautua myös haasteeksi, vaikka onkin ideana tavoittelemisen arvoinen. “Toimitukseen voi olla vaikea löytää osaavia toimittajia kaikilta opiskelualoilta. Vielä vaikeampaa on löytää osaavia toimittajia, jotka pystyisivät tuottamaan laadukasta journalismia kolmella kielellä, joten todennäköisesti pitäisi turvautua jonkinlaisiin kääntöpalveluihin”, huomauttaa Partanen.

Polyteekkarin päätoimittaja Janne Luotola uskoo lehden tarvitsevan luovuuden ja suurten unelmien lisäksi käytännöllisyyttä. “Opiskelijalehteen kuuluvat suuruudenhullut tulevaisuuskuvitelmat ja kärkevät mielipiteet. Niitä on kuitenkin käsiteltävä tavalla, jolla ne tulevat varteenotettaviksi.” Luotola toivoo lehdelle lisäksi “muhkeasti suurempaa budjettia”. Myös Kylterin päätoimittaja Johanna Mitjonen haluaisi nähdä kukkaronnyörien heltiävän yhteiselle projektille. “KY on toivonut uudesta ylioppilaskunnasta muodostuvan yhtä voimakkaan toimijan Suomen ylioppilaskuntien kentässä kuin mitä HYY tällä hetkellä on. Tätä silmällä pitäen toivoisin, että myös Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan lehti olisi resusseiltaan ja sisällöltään Ylioppilaslehden haastaja. Toivoisin myös, että tulevan lehden ympärillä käytäisiin avointa ja kattavaa keskustelua liittyen sen funktioon ja arvoihin.”

Teksti: Meri Laitinen

Moni Espoon tai Vantaan sisäisen lipun omistava maksaa päällekkäistä maksua seutulipussaan. Sampsa Aerikkala havainnoillistaa videolla, kuinka byrokratia kaltoinkohtelee bussimatkustajia.

teksti Sampsa Aerikkala video Sampsa Aerikkala & Aleksi Nurmi
Seison bussipysäkillä, on maanantai. Joulun jälkeen ei ole ollut koulua ja matkakortilleni on ladattuna Espoon sisäistä kautta – säästösyistä. Yritän päästä Helsinkiin. Bussi tulee, astun sisään. Itsevarmana leimaan lippuni ja ilmoitan sitten haluavani Helsingin sisäisen lipun.

Osaan odottaa kuskin reaktiota, sillä käydessäni lukiota Espoossa jouduin Helsinkiin mennessäni usein vastaavaan tilanteeseen. Tilanteesta kehkeytyy keskustelu.

»Ei onnistu», kuski vastaa.

»Miksei?»

»Sun täytyy ostaa seutulippu», hän käskee.

»Olen maksanut jo Espoon sisäisestä. Miksi maksaisin kaksi kertaa?»

»Seutulippu on halvempi kuin kaksi sisäistä ja rajanylityksestä pitää maksaa», hän sanoo.

»Niin, paitsi että olen maksanut jo kerran siitä sisäisestä, joten seutulippu on kalliimpi kuin sisäinen», perustelen. Huomaan olevani jo niskan päällä.

»Jos et osta seutulippua, niin sä et mene Helsingin puolelle», hän julistaa.

Kaksi lounasta maksaa Raflassa 3,70 euroa. Yksi matka Helsinkiin maksoi minulle onnettomalle 3,80 euroa seutulipusta ja 0,80 euroa jo maksetusta päivästä sisäistä kautta. Siinä ei opiskelijakortin näyttäminen auta. Kuka tästä on vastuussa?

Soitan YTV:lle ja selitän tilanteen. Kuulen, että matkakorttien tullessa käyttöön, oli yhtenä ominaisuutena niin sanottu vyöhykelisä, joka maksettiin pelkästä rajan ylittämisestä. Systeemi poistui kuitenkin käytöstä myöhemmin, kun se oli asiakkaille vaikeaselkoinen. Ensisijaisesti muutos johtui kuitenkin YTV-kaupunkien rahantarpeesta. Ei ihme, sillä nykytilassa jokainen sisäisen lipun jo omistava Heikki-Kyösti ja Sirpa-Pirjo maksaa päällekkäistä maksua seutulipussaan.

Syynä päällekkäisyyteen on myös vaihtopysäkin poissaolo. Länsiväylää tultaessa viimeinen pysäkki Espoossa on Hanasaaressa, noin 20 metriä rajalta. Ensimmäinen pysäkki Helsingin puolella on Ruoholahdessa. Pysäkin yhteydessä on liityntäpysäköintialue. Ihmisiä rohkaistaan tulemaan autolla juuri rajalle, mutta seutulipun maksaminen rajalla ei tunnu toimivalta kannustimelta vähentämään keskustan ruuhkia.

Vaikka yhden matkakortin arvolla ostetun seutulipun, hinta 1,62 euroa opiskelijalle ei tuntuisikaan kovalta, on kuitenkin huomioitava maksujen kumulatiivinen vaikutus opiskelijan lompakolle, kun yksi lippu antaa rajattoman liikkumisvapauden vain 80 minuutiksi. Eihän sitä 80 minuutissa ehdi millään perille ja takaisin. On siis mahdollista, ettei tällainen määrä enää riitä nyky-yhteiskunnan kasvavassa liikkumisen tarpeessa. Jo muutamassa päivässä on mahdollista matkustaa tarvittavat seitsemän kertaa, jolloin seutukausilippu olisi tullut halvemmaksi. Jos voisin ostaa sisäisen lipun, määrä nousisi jo tusinaan.

Ongelma muuttuu periaatekysymykseksi. Miksi maksaa turhaan niin monesta päivästä jolloin ei käytä seutuominaisuutta? 14 päivän latausminimin laskeminen jopa yksittäisen päivälipun ostomahdollisuuteen ratkaisisi tämän ongelman. YTV:n täti kertoo minulle, että asiakaspalautteissa usein toivotaan kyseistä mahdollisuutta.

No, mitä tekee YTV?

Tädin mukaan YTV sorvaa uutta matkakortti- ja hinnoittelujärjestelmää, jossa tämäkin ongelma otetaan huomioon. Hän tarkoittaa, että siihen yritetään keksiä ratkaisu. Kysyn koska järjestelmä muuttuu. Kuulemma 2014, sitä ennen ei ole enää aikomusta puuttua vanhaan järjestelmään.

2014! Kuulostaa tieteiskirjallisuudelta! Silloin Suomessa on jo hallitus, ja jos luoja suo, olen jo valmistunut ja vaihtanut maisemaa! Olen hävinnyt taistelun. Onneksi kuulun sentään alennusryhmään niin kauan kuin tästä sorrosta kärsin.

Tämä juttu on julkaistu Kylterin numerossa 1-08. Ota osaa keskusteluun tai anna palautetta jutusta.

Facebook oli viime vuoden pop-ilmiö numero yksi. Monet haluavat kuitenkin yhä pysyä kaukana siitä.

teksti Seija Lappalainen kuvitus Amera Mussa
Nettiyhteisö Facebookilla oli viime vuoden lopulla yli 58 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää. Päivittäin palveluun rekisteröityy keskimäärin 250 000 uutta henkilöä ja sadan miljoonan käyttäjän rajan odotetaan menevän rikki tämän vuoden aikana. Suomen Finland-networkiin kuuluu noin 360 000 jäsentä. Ilmiö leviää kuin vauhdilla, ja harvassa ovat ne, jotka eivät ole kuulleet nettiyhteisöstä nimeltä Facebook. Lehdet ja muut mediat pursuilevat juttuja kansanedustajista ja yritysjohtajista, jotka päivittävät Facebook-statuksiaan useita kertoja päivässä.

Mitään etnografisia tutkimuksia Facebookin käyttäjistä ei äkkiseltään löytynyt, mutta näppituntumalla tyypillinen käyttäjä on 18–40–vuotias, opiskelija tai työelämässä erityisesti päätetyötä tekevä henkilö. Kyseisen profiilin omaavasta joukosta löytyy kuitenkin väkeä, jotka aivan tietoisesti kieltäytyvät liittymästä kyseisen yhteisön jäseneksi. Helposti voisi ajatella, että he ovat joko IT-taidoiltaan rajoittuneita, epäsosiaalisia verkostoitumisen vastustajia tai jonkin periaatteellisen vakaumuksen omaavia yksilöitä. Todellisuudessa syyt kieltäymykseen ovat paljon arkisempia.

Kolmekymppinen Hanna on DI ja tutkija. Työssään hän koodaa itse tutkimuksessaan tarvittavia ohjelmanpätkiä, joten hänelle ei olisi homma eikä mikään luoda minkälaisia tahansa »lähetä edelleen 20 kaverille niin näet, mitä tapahtuu» -applikaatioita Facebookin käyttäjien huviksi tai harmiksi. Hanna ei kuitenkaan ole kokenut moiseen minkäänlaista hinkua, sillä hänelle Facebook kuuluu kategoriaan EVVK.

»En ole koskaan käynyt Facebookissa, sillä en ole kokenut siihen mitään tarvetta. Minulla on omat yhteisöni, sekä netissä että sen ulkopuolella. En myöskään kaipaa yhtään ylimääräistä uutta ajankulua, vaan käytän työltä ja perheeltä liikenevän ajan asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä nyt.»

Hanna myös pitää huvittavana kysymystä »Oot sä Facebookissa».

»Eihän kukaan oikeasti »ole Facebookissa». He ovat puhelimen ja sähköpostin päässä, meillä kylässä, lenkkiseurana, harrastuskavereina.»

Hanna ei ole kokenut jäävänsä ulkopuoliseksi Facebook-buumin keskellä.

»Osa kavereistani varmaan kirjoittaa yhteisöön nimeltä Facebook, mutta yksikään kaverini ei vielä ole sanonut, että emme nyt oikein voi tavata, kun et käytä tätä Facebookia.”

Hanna ei myöskään näe Facebook-kieltäytymisensä rajoittavan verkostoitumista. »Nettimaailma tarjoaa siihen niin lukemattomia muitakin kanavia. Facebook on vain yksi foorumi monien muiden joukossa, vaikkakin suosittu sellainen. Paras tapa verkostoitua on ihan IRL (In Real Life).»

»Kun päivittäin on tekemisissä työn varjolla lukemattomien ihmisten kanssa, ei enää enempää halua tuoda itsestään esille.»

Alle kolmekymppinen Erik on suuren suomalaisen työntekijöiden ja työnantajien kohtaamista edesauttavan yrityksen myyntipäällikkö. Tummassa puvussaan ja hillityn pastellisessa paidassa sekä tyylikkäässä solmiossaan Erik huokuu ulkoiselta olemukseltaan viimeisimpiä trendejä ja ajan henkeä. Mikä saa tämän sosiaalisen nuoren miehen välttelemään tietoisesti tämän päivän pop-ilmiötä numero yksi?

»Se ei yksinkertaisesti ole mun juttu ja mua varten. Näitä yhteisöjähän ilmestyy kuin sieniä sateella, ilmiöön on jo ehtynyt turtua. Toiseksi, olen ymmärtänyt että Facebookissa törmää menneisyydessä tapaamiin enemmän tai vähemmän tuttuihin henkilöihin, joiden kanssa ei todellakaan halua olla enää missään tekemisissä. Menneet on menneitä.»

Tärkeää Erikille on myös yksityisyyden suojaaminen. Asiakasvastuullisessa tehtävässä työ koostuu ihmisten tapaamisesta.

»Kun päivittäin on tekemisissä työn varjolla lukemattomien ihmisten kanssa, ei enää enempää halua tuoda itsestään esille.»
Erikin kaverisuhteetkin perustuvat henkilökohtaiseen kanssakäymiseen, jolloin Facebookin kaltaiset välineet yhteydenpitoon ovat tarpeettomia.

»Kavereita tapaa vapaa-ajalla ja heidän kanssaan asiat hoidetaan mieluiten ihan naamatusten. Muutenkin netin kautta verkostoituminen on mennyt täysin liiallisuuksiin ja ampuu yli.»

Täysin Erik ei kuitenkaan tyrmää Internet-verkostoitumista. »Työn puolesta ajankohtainen nettiyhteisö on LinkedIn, ja Koulukaveritkin on ihan hauska; siellä sentään joukkio rajoittuu todellakin vanhoihin koulukavereihin, eikä aivan kehen tahansa joskus vastaan tulleeseen hörhöön. Niin kauan kuin nettiverkostoituminen on asiallista, on se OK. Paras tapa verkostoitua on kuitenkin tapaamalla ystävien kautta uusia ystäviä ja sitä kautta oppimalla tuntemaan heidät oikeina henkilöinä eikä mitenkään kuvitelmallisesti ja ulkokuoren perusteella.»

Erik ei myöskään pidä ihmisten henkilökohtaisten tietojen etsiskelyä netistä sopivana.
»Ja työssänihän ihmisten taustojen tarkisteleminen ilman heidän lupaansa on lailla kielletty.»

»Mieluummin tapaan ihmisen kasvotusten kuin puhun mahdollisesti täysin tuntemattomalle henkilölle tietokoneen välityksellä.»

Facebook perustettiin Harvardin yliopiston kampuksella vuonna 2004 ja alun perin vain Harvardin yliopiston sisäiseksi verkostoksi aiottu sovellus rupesi leviämään muiden yliopistojen kautta yritysmaailmaan. Opiskelijat ovatkin Facebookin keskeinen käyttäjäryhmä. Löytyykö opiskelumaailmasta enää ketään, joka varta vasten kieltäytyy liittymästä Facebook-yhteisöön? Kaksikymppinen Katja kuuluu kyseiseen joukkoon.

»Kerran taisin FB:n etusivulle sivulle eksyä uteliaisuudesta, koska olin kuullut siitä niin paljon. Itse en kuitenkaan missään nimessä halua rekisteröityä sinne, koska en tunne minkäänlaista tarvetta tuoda esiin itseäni Internetin välityksellä muille ihmisille. Mieluummin tapaan ihmisen kasvotusten kuin puhun mahdollisesti täysin tuntemattomalle henkilölle tietokoneen välityksellä. Lisäksi en halua kertoa itsestäni puolelle maailmalle.»

Mutta eikö massata poikkeava opiskelija tunne jäävänsä ulkopuoliseksi, kun opiskelu- ja muut toverit ympärillä höpöttelevät naamakirjasta?

»Muutamia kavereitani on Facebookissa, tarkkaan ottaen en edes tiedä kuinka moni. Itselleni sillä ei ole mitään merkitystä, koska he tekevät itse omat valintansa. Jos se on FB, niin olkoon, kunhan eivät yritä minua saada sinne väkisin. Voin pitää ystäviini yhteyttä muutenkin.»

On verkostoituminen Katjankin mielestä tietyllä tapaa toki hyvä asia, koska sillä tavalla voi saada vaikka apua erilaisissa tilanteissa. Mutta hän korostaa, että omaa järkeä tulisi käyttää, ettei joudu täysin virran vietäväksi.
»Verkostoidun ja tutustun ihmisiin kasvokkain ehdottomasti, jos se on suinkin mahdollista. Samalla tiedän paremmin, minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä», pohtii Katja.

Hänen mielestään FB tuntuu ainakin menneen yli, kun siitä toitotetaan joka tuutista. »Ja jos yrittää tavoittaa ihmisen kauempaa, minkä ihmeen takia ei voi ottaa puhelinta käteen ja soittaa», hän ihmettelee.

Kaiken verkostoitumishypetyksen keskellä on mediassa käsitelty myös Facebookin varjopuolia. Erityisesti Isosta-Britanniasta kuuluu uutisia identiteettivarkaista ja tekaistuista profiileista, joilla rikoksentekijät huijaavat itselleen rahaa ja väärennettyjä matkustusasiakirjoja. Toistaiseksi tällaista ei ole vielä tapahtunut Suomessa, mutta lienee vain ajan kysymys, milloin nämä Facebookin lieveilmiöt saapuvat myös tänne

Facebookista saatuja tietoja käytetään myös kyseenalaiseen markkinointiin. Psykologit puolestaan varoittelevat addiktoitumisesta ja sen negatiivisesta vaikutuksesta mielialoihin. Enää tietokoneriippuvaisia eivät ole vain pelimaailmaan uppoutuneet teinipojat ja Irc-galleriassa luuhaavat pissikset, vaan aikuiset, opiskelevat ja työssäkäyvät, perheellisetkin ihmiset. Moni työnantaja onkin havahtunut Facebookin käytöstä aiheutuviin haittoihin, kuten hukkaan heitettyyn työaikaan. Saisivat kohta korkeakoulujen rehtoritkin huolestuneena paasata, ei vain opiskelijoiden työskentelystä opintojen ohella, vaan Facebookissa roikkumisen takia repuutetuista tenteistä ja myöhästyneistä opinnäytteistä.

»Ei Facebook ole vaarallinen, vaan sen mahdolliset väärinkäyttäjät»

Työkseen IT-rikoksia tutkiva vanhempi konstaapeli Reksa allekirjoittaa lehtien varoitukset Facebookin haitoista. Itsekin potentiaaliseen käyttäjäryhmään kuuluvaa nuorta poliisia ei Facebookista löydä.

»Olen käynyt katsomassa kavereitteni sivuja, kun olen niistä sähköpostitse ilmoituksia saanut. Itse en ole rekisteröitynyt, koska en katso aiheelliseksi pistää Internetiin henkilökohtaisia tietojani.»

Reksa ei tiedä kollegoistaan ketään, joka olisi liittynyt Facebookiin. Suurin syy on oman ja läheisten yksityisyyden varjeleminen. Eikä kyse ole siitä, että poliisin työtä tekevä tietäisi asioista sen enempää kuin me tavalliset kuolevaiset, vaan siitä, että he ehkä tiedostavat turvallisuusasioita herkemmin. Tulevatko monetkaan käyttäjät ajatelleeksi, että kaikki Facebookiin syötetyt tiedot, osoitteet ja puhelinnumerot, kummilasten ja viime perjantaisten bileiden valokuvat ovat Facebookin omaisuutta, samoin kuin lähetetyt viestit. Oman profiilin poisto Facebookista ei niin vain poista sitä kautta ladattuja aineistoja verkosta. Jokainen vampyyri- ja akvaariosovellus on oma Facebookin ulkopuolinen ohjelmansa, ja niiden hyväksymisellä Facebookin käyttäjä luovuttaa tietojaan taas eteenpäin.

Mutta kuten muillakin haastatelluilla, on Reksallakin netissä omat verkostosivustonsa, joissa hän viihtyy.

»Esimerkiksi salibandyjoukkueellamme on sivut Nimenhuuto.fi-palvelussa, josta harjoituksiin ja peleihin ilmoittautuminen käy erittäin kätevästi. Foorumeilta luen muiden käyttäjien kokemuksia ja ohjeita. Itse katson, että rekisteröityminen yhdistettynä nimimerkin käyttöön on sopiva tapa kommunikoida verkossa. Työelämän puitteissa seuraan useampia ammatillisia foorumeita.»

Toki poliisi käyttää nettiä myös tiedonlähteenä.

»Töissä käytän lähes päivittäin Googlea ja Wikipediaa tiedon etsimiseen. Yksi esimerkki, joka tulee mieleen on sellainen, että joskus jonkun pahoinpitelystä tai muusta rikoksesta epäillyn nimeä ei tiedetä, mutta hänen nickinsä Galleriassa tiedetään, ja tämä kerrotaan poliisille”, valaisee Reksa.

Yleisesti ottaen nettifoorumeita pidetään kuitenkin varsin epäluotettavina tietolähteinä. Kukaan tapaamani ei pidä yhteisöä suoranaisesti vaarallisena. Kaikki ovat sitä mieltä, että haitat samoin kuin hyödytkin ovat hyvin paljon käyttäjästä kiinni.

»Ei Facebook ole vaarallinen, vaan sen mahdolliset väärinkäyttäjät», tokaisee Reksa.

Katja on hieman pessimistisempi.

»Mikään foorumi ei taida olla täysin vaaraton, riippuu paljon henkilöstä itsestään miten sitä käyttää. Ikävä kyllä opiskelijoista, kuten myös muista ryhmistä löytyy käyttäjiä, jotka eivät ole vielä tarpeeksi kypsiä käyttämään foorumeita turvallisesti.»
Toisaalta Facebook-profiiliin saa laitettua monenlaisia estoja, jotta omat tiedot eivät näy tuntemattomille nettisurffaajille. Ja kaikkihan riippuu siitä, mitä käyttäjä haluaa tuoda itsestään esille. Jotkut haluavat esille enemmän kuin toiset.

Joidenkin haastateltavien nimet on muutettu.

Tämä juttu on julkaistu Kylterin numerossa 1-08. Ota osaa keskusteluun tai anna palautetta jutusta.

Lontoon City on maailman toinen johtava finanssikeskus. Neliömailin kokoisella alueella tehdään rahaa sellaisella tahdilla, että nukkuminen ja syöminen uhkaavat joskus unohtua. Karkeloihin osallistuu myös joukko kauppakorkeakoulun kasvatteja.

teksti Antti Tähtinen kuvat Robert Lindström & Antti Tähtinen
»Sietämätön globaali sekamelska, jossa kaikki laskevat rahojaan», edessäni istuva mies valistaa vaimoaan, kun teemme viimeisiä kaarroksia Lontoon yläpuolella. Kun katson ulos, Thames-joki näkyy lentokoneen ikkunassa kapeana viiruna, jonka molemmilla puolilla maailman kansainvälisin kaupunki tuntuu jatkuvan loputtomiin.

Jossain joesta pohjoiseen, roomalaisten rakentamien muurien jäännösten ympäröimänä sijaitsee Lontoon vanha keskusta eli City. Sen sydämessä seisoo Bank of Englandin kivirakennus, jonka uumenista, tarinan mukaan johtokunnan kokoushuoneesta, löytyy vuosisatoja nähnyt tuulimittari. Siitä valtakunnan rahaparonit pystyivät joskus näkemään tulevien kassavirtojen suunnan: kun alkoi tuulla idästä, ei kulunut kauaakaan kun korkeaan torniin kiipeävä näki horisontissa pitkin jokea lähestyvät kauppiaiden laivat, jotka toivat vaurautta koko alueelle. Mutta jos puhalsi lännestä, kauppiaat pakkasivat pian tavaransa, hyppäsivät laivoihinsa ja jättivät pankkiirit kinastelemaan keskenään.

Tuulen merkitys on sittemmin vähentynyt, mutta bisnesmiehistä ei Thamesin rannoilla ole päästy eroon vieläkään – ja hyvä niin. Cityssä luodaan reilut pari prosenttia koko Englannin bruttokansantuotteesta, vaikka keskivertobritille saattaa tuottaa vaikeuksia käsittää, mitä uutta arvoa lasista ja teräksestä rakennettujen tornien sisäpuolella oikeastaan syntyy. Mielenkiintoiseksi asian tekee kuitenkin se, että näihin yötä päivää jatkuviin elintasotalkoisiin osallistuu varsin kohtuullista korvausta vastaan myös iso liuta suomalaista pankkiväkeä. Näitä taulukkolaskennan ammattilaisia minä olen tulossa tapaamaan.

Ennen kuin matkustamohenkilökunta komennetaan paikoilleen laskeutumista varten, yritän huonolla menestyksellä etsiä katseellani vanhaa keskustaa, legendaarista keskuspankkia – tai edes pysäköityjen urheiluautojen rivistöä. Myöhemmin kuulen, että vain harva ajaa täällä Porschella töihin. Eurooppalaisen rahan pääkallonpaikka mahtuu neliömailin kokoiselle alueelle, ja tonttimaa on niin kallista, että parkkipaikkoja ei käytännössä tunneta.

»Kuukausipalkka tulee tilille punnissa, bonukset mitataan dollareissa ja asuntolaina on euromääräinen. Eli kävi miten kävi, olen kusessa»

Lauantaina City on McDonald’sia myöten suljettu, joten sovin tapaavani Sampsa Halisen, 31, miehen kotikulmien pubissa. Puolen kilometrin kävelymatkalla huomaan, että vastaan tulee silmin nähden hyvinvoivan näköistä kansaa – mittatilauspukujen kohderyhmää. Tutkimusten mukaan juuri kensingtonilaiset tekevät koko Lontoon pisimpiä työpäiviä. Katujen varsille pysäköityjen autojen seassa on malleja, joita öljysheikitkin joutuvat jonottamaan vähintään vuoden päivät.

Halinen odottaa minua kadulla ravintolan edessä. Se näkyy sijaitsevan Old Brompton Roadilla parin italialaisia urheiluautoja myyvän liikkeen välissä.

»Kyllä minäkin olin täällä aluksi, että voi perkele Ferrari! Ja tuolla toinen», hän lohduttaa. Vuonna 2004 kauppakorkeasta valmistunut öljytreidaaja muutti Lontooseen pari vuotta sitten – suomalainen työnantaja tarjosi kahta ulkomaan komennusta: Teksasiin tai Iso-Britanniaan.

»Valinta oli helppo. Houston on pystyyn kuollut paikka, ellei lasketa kirkkoja ja strippiklubeja, joita molempia siellä on eniten koko Yhdysvalloissa», Halinen nauraa.

Lontoossa nimenomaan Kensingtoniin Halinen päätyi enemmän tai vähemmän sattumalta – työkaverien vinkistä. Joku otti valtavan kartan, levitti sen eteensä pöydälle, piirsi ison ympyrän ja käski etsiä sen sisäpuolelta.

»Ja hyvin piirsikin – Madonna asuu parin korttelin päässä. Mutta kämpän laatuun nähden tonni viikossa on hävyttömän paljon.»

Öljytreidaajan duuni on rankasti yksinkertaistettuna joko öljyn hinnalla spekuloimista tai voittojen jahtaamista laivaamalla öljyä paikasta A paikkaan B sen mukaan, minkälaisia mahdollisuuksia markkinoilla avautuu. Koska mustan kullan kaupassa tanssitaan käytännössä amerikkalaisten pillin mukaan, Halinen joutuu jonglööraamaan kolmen valuutan kanssa.

»Kuukausipalkka tulee tilille punnissa, bonukset mitataan dollareissa ja asuntolaina on euromääräinen. Eli kävi miten kävi, olen kusessa», Halinen sanoo ja virnistää.

Vaikka on viikonloppuilta, Halisen kännykkä soi muutamaan otteeseen. Puhelimeen englanniksi huudetut ohjeet muistuttavat kovasti Roope Ankkaa Disney-sarjakuvissa: »Ostakaa! Myykää!»

Öljytreidaajan työajat ovat aavistuksen sivistyneemmät kuin investointipankkiirien, mutta treidaaja on periaatteessa koko ajan kiinni työssään. Pidemmän päälle jatkuva Blackberryn selaaminen alkaa käydä stressaavaksi, kun tehdyt kaupat alkavat tulla uniinkin.

Menestys ei silti Halisen mukaan aina korreloi tietokoneen päätteen ääressä istuttujen tuntien kanssa. Toisaalta silloin, kun päällä on kova kiire ja isot positiot ovat auki, treidaaja ei välttämättä uskalla edes lähteä lounaalle – muuten saattaa syntyä, jolloin hirvittää katsoa monitoriin takaisin tullessa.

Pidemmän päälle jättitappioita on silti vaikea saada aikaan – bisnestä myös valvotaan koko ajan, eikä tappioiden tarvitse olla suuria, kun peli vihelletään jo poikki.

»Jos tekee kuukaudenkin verran turskaa, joku tulee äkkiä koputtamaan olkapäähän ja kertomaan, että on aika kerätä kamat ja lähteä. Olen nähnyt, että sitä sattuu ihan fiksuillekin tyypeille.»

Alalla saa usein henkilökohtaisena bonuksena 10 prosenttia tekemistään voitoista, mikä kannustaa tiettyyn riskinottoon. Ja kun on aikansa siirrellyt valtavia summia, nolliin numeroiden perässä alkaa tottua, eivätkä kädet enää tärise niin vähästä.

”Kun hävisin ensimmäisen miljoonani, yöunet kyllä menivät hetkeksi”, Halinen toteaa.

Stressin sietokyvyn ja numeropään lisäksi alalla tarvitaan sosiaalista luonnetta.

»Tätä kauppaa käy työkseen ehkä parisataa ihmistä, joten kaikki käytännössä tuntevat toisensa. Tavallisten osakkeiden pyörittelystä puuttuu kokonaan sosiaalinen aspekti. »

Iltaisin Halinen käy usein työn puolesta ulkona muiden treidaajien – ystävien ja kilpakumppanien – kanssa. Joskus illat venyvät, ja viimeistään kuuden oluen kohdalla työasiat jäävät taakse.

»Jos tässä hommassa haluaa pärjätä, kannattaa seurata rugbya ja Valioliigaa sekä muistaa, että Lontoo on se kaupunki, jossa kännissä tulee helposti huijatuksi», Halinen opastaa.

Hänen osaltaan työantajansa leivissä juhliminen on kuitenkin aika rauhallista – ainakin tiettyihin kilpailijoihin verrattuna. Osaksi se johtuu siitä, että suomalaisyrityksessä tavat tehdä bisnestä ovat vielä puhtoisia. Halinen vaikuttaa suhteellisen »jalat maassa» -tyypiltä.

»Tässä pelissä on mukana myös huonomaineisia treidaajia, jotka ovat mukana esimerkiksi Nigerian öljybisneksessä. Olen kuullut, että siinä joutuu kuittailemaan tissibaarilaskuja firman piikkiin ja survomaan rahaa ruskeisiin kirjekuoriin.»

Kansainvälisesti tunnetut suuryritykset harvemmin osallistuvat epäilyttävään liiketoimintaan. Useimmiten vilunkipeliä pelaavat pienet, yksityisesti omistetut rahastot.

Näissä yrityksissä epämääräistä on yleensä myös kulukontrolli. Halinen kertoo kuulleensa treidaajasta, joka sai kesken viikon päähänsä lähteä Amsterdamiin juhlimaan. Muutaman päivän päästä mies palasi ympäripäissään ja vei yksikkönsä johtajalle lähes 30 000 euron laskun ja kirjoitti saatteeksi horjuvalla tekstillä »kahvia ja kakkuja». »Mitä helvettiä tämä tarkoittaa?» oli pomo raivonnut. Parempaa selitystä ei kuulunut. »Pitäydyn alkuperäisessä tarinassani», vastasi mies.

»Lontoossa kuviot ovat aika lailla erilaiset kuin Suomessa, ja täällä pääsee näkemään ja kokemaan juttuja, joihin kotimaan syrjäisissä kuvioissa ei pääse kiinni. Ja onhan tämä uskomattoman kansainvälinen kaupunki. Meidän rappukäytävässä, viisikerroksisessa talossa ihan hyvällä alueella, näkyy postilaatikoissa ehkä kaksi tai kolme englanninkielistä nimeä.»

Halinen ei ole vielä lyönyt lukkoon tulevaisuudensuunnitelmiaan, mutta pidemmän päälle suunnitelmissa on kuitenkin paluu Suomeen tyttöystävän kanssa.

»Täällä on tolkuttoman kallista. Jos olisi lapsia, yksityiskoulu maksaisi pirusti per kersa. Ja kaupungin koko käy joskus hermoille. Aamuisin matkalla töihin metro on täynnä aikuisia miehiä poski kiinni poskessa.»

Sanotaan, että City on ainoa osa Lontoon keskustaa, joka todella näyttää suurkaupungilta. Se on varmaankin totta – täällä talot ovat korkeampia ja kaikki näyttää olevan jatkuvassa, hektisessä liikkeessä.

Bisnesmiehet syöksyvät solmiot vaakalennossa yli risteyksen, kunnes aina välillä mustien taksien aalto pysäyttää ihmisvirran. Lähes jokaisella kulkijalla on korvalla kännykkä ja suu tiiviinä viivana. Ne harvat, jotka hymyilevät, muistuttavat pelottavasti Batmanin Jokeria.

Kaupunginosan lounastarjonta on varmasti monipuolinen, mutta useimmat tuntuvat jonottavan itselleen pelkkiä patonkeja salaattibaarista tietokoneen ääressä syötäväksi. Absurdein näky ovat lenkkeilijät – osalle pankkiireista lounastunti on ainoa hetki päivässä harrastaa urheilua. Kukaan ei edes vilkaise liikennevalojen suuntaan, joten minäkin teen pari veret seisauttavaa syöksyä liikenteen sekaan.

Tällä siististi pukeutuneiden pankkiirien armeijalla on kuitenkin varsin paljon rahaa laskettavanaan. Keskiliksa lähentelee 140 000–150 000 euroa, ja alan aloituspalkatkin pyörivät vajaassa 50 000 eurossa per vuosi. Leijonanosa Cityn isommista tilipusseista koostuu kuitenkin bonuksista, jotka saattavat olla jopa 5–10 kertaa peruspalkan verran. Toissavuonna yli miljoonan bonukset kuitanneita pankkiireita löytyi useampi tuhat. Bonushuhuilla spekulointi on kuukausien ajan suosittu puheenaihe, ja etuoikeutettujen joukkoon pääsemisestä tapellaan tosissaan.

Ankarasti duunia tekevänkin pankkiirin palkkakäyrä on kuitenkin pitkittäin maahan asetellun jääkiekkomailan muotoinen – se piirtyy jyrkästi ylöspäin vasta lopussa. Se tarkoittaa, että Gretzky-tason liksoihin yltää vain pieni vähemmistö, joka jaksaa itseään säästämättä sinne asti.

»Jos kerrot vitsin, tyyppi joka jaksaa kuunnella puoliväliin on todennäköisesti sales-jätkä. Treidaajilla keskittymiskyky on korkeintaan viisi sekuntia.»

Tunnetussa investointipankissa sijoituskohteita analysoivan Janne Järvisen, 26, duunivuoro alkaa useimmiten kahdeksan jälkeen aamulla ja päättyy kymmeneltä illalla. Se tekee 14 tuntia päivässä. Väillä töitä on myös viikonloppuisin. Tekijän itsensä mielestä se on alalla aika vähän.

»Ja sitä paitsi normaaliin päivärytmiin sisältyvät myös lounas, päivällinen ja punttisali. Oma työni on muutenkin vapaampaa – se ei ole sidottu pörssiin, joten ei ole pakko seurailla markkinoiden aukeamis- ja sulkemisaikoja.»

Olemme sopineet aamiaistapaamisen Järvisen asunnon liepeille Fulhamiin. Myös hän asuu tyttöystävänsä kanssa Länsi-Lontoossa. Haastateltava saapuu paikalle viitisen minuuttia myöhässä.

»Piti clousata yksi diili», Järvinen kertoo ja kättelee minut aseman edessä.

Suuntaamme läheiseen kahvilaan. Juttelemme samoille kulmille muuttaneen Litmasen siirrosta, jota brittilehdistö innostui kutsumaan yhdeksi vuoden oudoimmista.

»Chelseankin kotistadion on muuten tässä ihan kulman takana.»

Järvinen joutuu kuitenkin tunnustamaan, että investointipankissa saa tehdä melkein kaksinkertaista päivää tavalliseen »kahdeksasta neljään» -duuniin verrattuna.

»Treidaajat tulevat jo seiskaksi, mutta Corporate Finance on meillä pahin. Ne jätkät istuvat välillä yötkin töissä. Nukkuvat sitten viikonloppuna, jos ehtivät. Kyllä siinä jää monilla sosiaalinen elämä aika vähiin.»

Ylitöistä alalla ei – tietenkään, minulle muistutetaan – makseta, koska liksat yleensä ovat sen verran kovia. Yritykset ovat kuitenkin taitavia keksimään muita houkuttimia. Yleinen käytäntö pankeissa on esimerkiksi se, että yritys tarjoaa illallisen pidempään ruudun ääressä istuville. »Ja yhdeksän jälkeen firma kustantaa käbin himaan.»

Jotta työpaikalla käytetyt minuutit saataisiin maksimoitua, myös lounas syödään usein duunissa. Taatusti keskivertoraksan liukuhihnaruokaloista eroavassa työpaikkaravintolassa nälkäinen pankkiiri pääsee valitsemaan peräti kymmenestä ruokalajista: italialaista, thaimaalaista ja niin edelleen. Kun lautanen on tyhjä, palataan töihin. Pisimpinä työpäivinä jotkut vitsailevat raatavansa ruokapalkalla.

Päivän keskimmäinen tauko on urheilupainotteisempi: Järvinen poistuu useimmiten toistamiseen näyttönsä äärestä, astelee hissiin ja painaa talon kuntosalin kerroksen nappulaa. Tässäkin vaiheessa kaikki on pitkälle mietitty, eikä unohtuneita verkkareita ei tarvitse lähteä kiesillä hakemaan. Kaikki puhtaasta pyyhkeestä, shortseista ja t-paidasta sukkiin isketään käteen firman puolesta heti salin ovella.

Itse työ ei välttämättä ole etenkään ensimmäisinä vuosina erityisen hohdokasta – rahoitusalan koulutuksella ja KTM-tutkinnolla ansioituu joskus ainoastaan vaihtelemaan kalvoesitysten laatikoiden väriä tai siirtelemään nuolia paikasta toiseen. Toisaalta myös varsinaista vastuuta voi saada ensimmäisestä työpäivästä alkaen. Järvisen uralla ensimmäinen isompi, kokonaan itse läpi katsottu diili tuli vastaan puolen vuoden kohdalla.

Investointipankissa on töissä yllättävän erilaisen taustan omaavia ihmisiä. Myös erilaiset kiintiöt otetaan haudanvakavasti. Esimerkiksi tiimin vetäjän tulospalkkauksesta osa saattaa tulla erilaisten vähemmistöjen huomioon ottamisesta.

»Meidän osastolla on esimerkiksi yksi aito »rocket scientist» hommissa. En ole ihan varma, mitä mies tarkalleen ottaen tekee», Järvinen toteaa hilpeästi.

»Keskimäärin täällä kyllä voi ihmisestä päätellä aika nopeasti paljon. Jos kerrot vitsin, tyyppi joka jaksaa juuri ja juuri kuunnella puoliväliin on todennäköisesti sales-jätkä. Treidaajilla keskittymiskyky on korkeintaan viisi sekuntia.»

Kun markkinat, ja bonukset, ovat laskusuunnassa, hermot ovat pankeissa muutenkin tavallista kireämmällä. Etenkin trading-lattialle vilkaiseva voi bongata pienten näyttöpäätteiden äärestä keskimääräistä stressaantuneempia pukumiehiä.

Societe Generale –pankin yksittäisen treidaajan aiheuttamat, paljon julkisuutta saaneet miljarditappiot ja niiden jälkipyykki ovat lehtien kommentti- ja kolumnipalstojen perusteella lisänneet työyhteisöjen jännitystä entisestään. Rauhalliset ja järkevät esimiehet ovat muuttuneet skitsofreenisen vainoharhaisiksi salaliittoteoreetikoiksi. Omalla työpaikallaan Järvinen ei silti tunnusta huomanneensa kriisiä »oikeastaan mitenkään.»

Rankka työ vaatii myös rankat huvit. Monesti käytäntö on se, että jos tekee firmalle rahaa, kukaan ei vaivaudu syynäämään tositteita. Silti Suomenkin iltapäivälehdistö noteerasi aikanaan uutisen, jossa isoa diiliä juhlimaan lähtenyt kuusihenkinen porukka oli kiitosillallisella yhdessä ainoassa ravintolassa höylännyt firman luottokorttia yli sadan tuhannen eli yli 130 000 euron edestä. Viisi kuudesta sai potkut, vaikka ravintola lupasi avokätisesti tarjota itse ruoan kaupan päälle.

Kuten meillekin Alkossa opetetaan, kalleimmat viinit ovat parhaita. Ja kukapa voisi vastustaa kiusausta, jos tilattu pullo Domppaa kannetaan pöytään tanssilattian läpi tähtisädetikkujen loistaessa?

»No joo. Ymmärrän, että jos joku tekee itselleen kymmenen miljoonaa, se ei jaksa jäähdytellä joka pennin takia. Mitä väliä!»

Itseään Järvinen ei silti ainakaan toistaiseksi tunnusta löytäneensä illan päätteeksi Cityn uutislehden »Viikon lasku» -vakiopalstalta.

”En ainakaan tiedä siitä. Jos mulla on viikossa tosi laadukasta vapaa-aikaa sellaiset kymmenen tuntia, en kyllä itsekään jaksa alkaa riskeerata menemällä halpaan ravintolaan. Mutta mitään Chelsean pröystäilyklubeja en jaksa nuohota – maksat pirusti ovella, ja kun pääset vihdoin gorillan ohi, sisällä on pelkkiä pankkiireita, joita tulee nähtyä tarpeeksi viikolla muutenkin.»

Puolen päivän maissa päästän Järvisen pelaamaan squashia ja lähden itse kävelemään aurinkoisen Fulhamin läpi kohti asemaa. Yht’äkkiä tyhjästä ilmestyy kaksi terrorismin vastaisen yksikön poliisia.

»Sir, eikö tuo takki ole hiukan paksu näin aurinkoisena päivänä?»

En lähde juoksemaan, vaan avaan kunnon kansalaisen tavoin laukkuni ja vastaan kysymyksiin. Terrorismilait antavat nyky-Englannissa virkavallalle oikeuden tehdä melkein mitä tahansa. Saan pysäytyksestä erillisen kuitin. Lopuksi skoudet yrittävät hieman keventää tunnelmaa.

»Ovatko suomalaiset naiset helppoja? Luuletko, että helpompia kuin täällä?»

Sunnuntai-iltapäivänä Bankin aseman liukuportaat saavat jymistä yksinään tunnelissa. Cityn vilkkain metropysäkki on tänään aavemaisen hiljainen, eikä näkymä muutu sen hektisemmäksi, kun kiipeän takaisin maan pinnalle. Siellä täällä harhailevia turisteja ja ohi ajavia punaisia busseja lukuun ottamatta liike on täysin pysähtynyt.

Kaupungin puhtaanapito-osaston epäkiitollinen tehtävä on siivota jäljet, kun pankkiirit pitkän työviikon jälkeen purkavat perjantaisin paineita keskustan pubeissa. Työ on jäänyt hieman puolitiehen, ja tuuli heittelee kadulla roskia ympäriinsä. Yritän arvioida tuulen suuntaa muovisten oluttuoppien liikkeistä, mutta puhuri heittelee tyhjiä tuoppeja edestakaisin pitkin katua, kivitalon seinästä toiseen. Aika monessa rakennuksessa toimistojen valot näyttävät olevan päällä.

Tämä juttu on julkaistu Kylterin numerossa 1-08. Ota osaa keskusteluun tai anna palautetta jutusta.

Jussi Hakanen ja Miika Peltola keräsivät tytöistä ja parisuhteen möröistä runokokoelman. Nyt siitä on vaarassa tulla hitti.

teksti Antti Tähtinen
»Facebook-huoraus kantaa hedelmää. Ei olisi uskonut, että angstiset omakustannerunot saavat kenenkään huomiota», hämmästelevät Jussi Hakanen ja Miika Peltola muutama viikko esikoiskirjansa Vittu että sattu julkaisubileiden jälkeen.

»Viimeksi NRJ:n toimittaja kyseli, saako runoja lukea radiossa. Ja joku mainosmies poimi meidät blogiinsa. Kuuden euron kirjoja on muutenkin myyty vino pino, vaikka markkinointia ei ole ehditty vielä harrastaa kuin internetin kaveriverkostossa.»

Potentiaaliselta hitiltä vaikuttava runokirja oli alun perin KY:n viestintäsektorilla tutustuneen kaksikon henkilökohtainen projekti. Ajatus oli purkaa kehnosti sujuneiden naissuhteiden aiheuttamat huonot fiilikset runojen muotoon. Lopputuloksena syntyi kuvitusta myöten omaa kädenjälkeä edustava persoonallinen kokoelma, joka tekijöiden iloksi osui ja upposi myös hiukan molempien lähipiiriä pidemmälle. Näin rehellisen teoksen menestyksessä on riskinsä.

»Jussin äiti ei tiedä tästä kirjasta mitään», valottaa Peltola. »Eikä tule tietämäänkään», täydentää Hakanen, jonka Mustaa postia sivulla kymmenen etenee seuraavasti:

Leikkasin penikseni irti, pistin sen pakettiin ja postitin sinulle /
seuraavalla viikolla vasemman kivekseni /
sitä seuraavalla oikean /
mutta edes nämä ovelat kiristyskeinot eivät tuoneet sinua takaisin.

Muutamat asianosaiset ovat myös löytäneet itsensä kirjan sivuilta. »Yksi tyttö itki», toinen tekijä paljastaa.

»Mutta ei niin, että te siat, vaan enemmänkin niin, että elämä on aika kovaa.» Kirjan kaari on kuitenkin pahasta mielestä hyvään – tai ainakin eteenpäin katsovaan. Lopussa aurinko taas nousee», Peltola filosofoi, mutta pelästyy sitten.

»Ei kuitenkaan mitään kaunokirjallista. Kyllä tämä on kaikesta huolimatta niin omakustanne, kuin vaan voi olla!»

Tavallista erilaisemman kokoelman voi tilata kuudella eurolla osoitteesta runokirja@islanti.net.

Tämä juttu on julkaistu Kylterin numerossa 4-07. Ota osaa keskusteluun tai anna palautetta jutusta.

Tumputtelu on piikitystä parempaa viihdettä, lupaavat Kokoomusnuoret.

teksti Antti Tähtinen
Vielä ennen vanhaan nuorisolle opetettiin, että siveettömästä ja likaisesta masturboinnista seuraa paljon kaikenlaista pahaa. Ei seuraa enää. KY-talon aulassakin mummoja säikytellyt haalarimerkki kääntää perinteisen asetelman päälaelleen.

Kokoomusnuorten puheenjohtaja Tuomas Nurmela, porukkanne kosiskelee opiskelijoita »Vedä käteen, älä suoneen!» –kampanjalla aika ronskiin sävyyn…

»Poliittisen nuorisojärjestön täytyy väkisinkin herätellä olemalla vähän räväkämpi. Toisinaan siinä sivussa joutuu koettelemaan hyvän maun rajojakin, ainakin joidenkin mielestä. Meidän mielestämme tarvitaan vähän mustaa ja valkoista, ennen kuin ihmiset pystyvät näkemään niitä harmaan sävyjä.»

Miten keksitte alun perin yhdistää herskan vetämisen masturbointiin?

»Kun Kokoomusnuoret oli jokunen vuosi sitten järjestämässä isompaa huumevalistuskampanjaa, asiasta järjestettiin slogan-kilpailu. Tämä tunnettu iskulause oli yksi finalisteista. Aluksi siitä ei oikein innostuttu, kunnes yksi aktiiveistamme, Antti Virkki, päätti…visualisoida asian. Siitä ideasta innostuttiin ja se meni heittämällä läpi.

Millaista palautetta merkistä on tullut? Ainakin entinen kristillisdemokraatti, nykyinen kokoomusmeppi Eija-Riitta Korhola kirjoitti pelästyneensä tunnuksen »tanakkaa kuvaa».

»Kyllähän konservatiivisimmat viestittivät, että kampanja on vähän asiaton. Ja Jyrki Lehtola kirjoitti Iltalehdessä, että yritämme vähän liikaa. Sen jälkeen kyllä hetken suunnittelimme, että Lehtolalle voisi lähettää purkin liukastusvoidetta ja pornoleffoja – viestillä, että herra humoristipakinoitsijakin voisi kokeilla kerrankin tätä masturbointia. Vakavasti ottaen: Kokoomusnuorten tavoiteyleisö ovat periaatteessa 15–30–vuotiaat. Korhola, sosiaalitantat ja Lehtola eivät valitettavasti ole aivan kampanjan kohderyhmää.

Huumeiden käyttäjiä?

»Nuoria! Haluamme sanoa, että huumeita ei kannata käyttää ja antaa nuorille vähän ajattelemisen aihetta. Yläasteikäisille ja lukiolaisille suunnatuilla Studia-messuilla meni yli tuhat pinssiä, siis ihan kuumille kiville. Ainakin se siis huomattiin – ja herätti varmasti keskustelua. Ja olihan meillä mukana maltillisempi »Päihdy laillisesti» –merkki konservatiiveja varten. Tähtäämme hiukan nuorempaan kohderyhmään, kuin mihin esimerkiksi ehkä enemmistö kauppakorkeakoululaisista kuuluu.

Niin…

»Satuin käymään toissapäivänä Philipsin nettisivuilla, joilla mainostettiin miehille tällaista… suomeksi sanottuna…häpykarvoituksen ajelulaitetta. Mihin kohderyhmään se sitten menee? 25-vuotiaista kolmevitosiin? Vaikea uskoa, että sitäkään voisi esitellä niin, ettei kukaan loukkaannu.

Onko poliittisen nuorisojärjestön markkinointi aina varovaista tasapainoilua shokeeraamisen ja itse puolueen julkisen kuvan välillä?

»Yritämme olla vähän itseironisia, siitä on politiikassa iloa. Ja nuorten osasto voi herättää keskustelua astetta räväkämmilläkin avauksilla. Meillähän on aiemmin ollut nämä Paha Porvari –teemat ja Punikkilat. Tuolla takaseinällä roikkuu verotukseen liittyvä postikortti, jonka teema on »Demari kävi täällä». Kuvan keskustaan on parkkeerattu säästöpossu, jonka selkään työnnetystä puukosta valuu verta. Siitäkin tuli tietysti vähän palautetta.»

Tämä juttu on julkaistu Kylterin numerossa 4-07. Osallistu keskusteluun tai anna palautetta jutusta.

Uuden yliopiston syntyessä hynttyyt yhteen pistävät myös ylioppilaskunnat eli KY, TKY, TOKYO. Ylioppilaskuntien omaisuuden ja opiskelija-asuntojen jaosta ei ole syntynyt vielä minkäänlaista sopua.

teksti Antti Hatvala kuva Pia Ettala
KY ja Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta TKY eivät ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kuinka vuonna 2009 perustettavan uuden yliopiston ylioppilaskunnan rahoitus järjestetään.

»Ylioppilaskuntien välisissä keskusteluissa ei ole päästy eteenpäin, koska kukaan ei ole ollut vielä valmis kompromisseihin », toteaa KY:n hallituksen puheenjohtaja Jenni Laakso.

Kun teekkareita on reilut 11000, kyltereitä noin 3900 ja taideopiskelijoita noin 1800, on todennäköistä, että uuden ylioppilaskunnan edustajistossa tahtipuikkoa heiluttavat teekkarit. TKY haluaisi siirtää kaikki nykyisten ylioppilaskuntien opiskelija-asunnot ja suurimman osan niiden omaisuudesta uudelle ylioppilaskunnalle. Tällöin uuden ylioppilaskunnan varallisuudesta noin 52 prosenttia tulisi KY:ltä ja 48 prosenttia TKY:ltä.

»Se on mielestämme selkein ja pitkällä aikavälillä kestävin ratkaisu», perustelee TKY:n hallituksen puheenjohtaja Antti Savolainen.

KY:n kanta asiaan on taas lähes täysin päinvastainen. Se haluaisi säilyttää suurimman osan ylioppilaskunnan nykyisestä omaisuudesta ylioppilaskunnan alaisuudessa toimivalla nykyisen KY:n perillisellä, jonkinlaisella kylteriyhdistyksellä. KY:n omaisuuden arvo on noin 109 miljoonaa euroa. TKY:n omaisuuden tasearvo puolestaan on tuoreimman vuosikertomuksen mukaan reilut 82 miljoonaa euroa. Ylioppilaskuntien välisissä neuvotteluissa päätetään siis yhteensä noin 191 miljoonan euron arvoisen omaisuuspotin kohtalosta.

»KY:n tärkein tavoite on tarjota kyltereille samanlaiset palvelut myös tulevaisuudessa. Tämä voidaan varmistaa vain niin, että suurin osa KY:n nykyisestä omaisuudesta säilyy kyltereillä myös jatkossa», Laakso linjaa.

»Emme voi luottaa siihen, että teekkarienemmistöinen edustajisto myöntäisi rahaa kyltereiden toimintaan myös jatkossa. Silloin toiminnan jatkumisesta ei olisi sataprosenttista varmuutta», Laakso jatkaa.

KY ei ole myöskään halukas luovuttamaan opiskelija-asuntojaan uudelle ylioppilaskunnalle. KY omistaa omistaa 743 asuntoa, TKY puolestaan noin 2250. TKY:n omistamat asunnot sijaitsevat pääosin Otaniemessä.

»Asuntojen omistuksesta luopuminen on ennenaikaista. Joitakin jonoja voidaan ehkä harkita avattavan sitten, kun kampusratkaisu varmistuu – tämä on kuitenkin KY:n edustajiston päästös », toteaa Laakso.

KY:n edustajiston hyväksymässä visiossa ehdotetaan, että KY ja TKY siirtäisivät uudelle ylioppilaskunnalle likvidejä varoja saman verran jokaista nykyistä jäsentä kohden. Tällöin valtaosa varoista tulisi TKY:ltä, jolla on enemmän jäseniä. KY rahoittaisi tässä tilanteessa uudelle ylioppilaskunnalle korkeintaan noin 27 miljoonaa euroa. Tämä ehdotus ei herätä innostusta teekkarien joukossa.

»Ylioppilaskunnat eivät voi itse päättää jäsenmääriään. Mielestäni jäsenmäärällä ja omaisuudella ei ole mitään järkevää korrelaatiota», Savolainen toteaa.

Teekkarit puolestaan esittävät eräänä vaihtoehtona rahoitusongelmaan ylioppilaskunnan hallinnoimia rahastoja, jotka tukisivat kylteri- ja teekkaritoimintaa. Tätä vaihtoehtoa ei taas nähdä toimivana KY:llä.

»Edustajiston alla olevat rahastot eivät ole ratkaisu ongelmaan. Sellaiset voi lakkauttaa yhdellä nuijan kopautuksella», toteaa Laakso.

Merkille pantava ero KY:n ja TKY:n edustajistojen hyväksymissä tulevaisuuden visioissa on myös se, että TKY:n visio perustuu vahvasti ajatukselle, jonka mukaan yliopiston koko kampus sijaitsee tulevaisuudessa Otaniemessä. KY:llä asiasta ei ole linjattu vielä mitään lukuun ottamatta yksittäisten kuntalaisten mielenilmauksia.

»Edustajiston pitäisi linjata kampusratkaisusta keväällä, jos asiaan halutaan vielä vaikuttaa», Laakso toteaa.

TKY:n visiossa myös ehdotetaan, että uuteen ylioppilaskuntaan siirrettäisiin kaikki nykyisten ylioppilaskuntien sektorit kulttuuria lukuun ottamatta.

KY:n visiossa puolestaan toivotaan, että KY:n perillisestä tulisi julkisoikeudellinen oikeushenkilö, esimerkiksi osakunta. Todennäköisesti tämä toive ei kuitenkaan toteudu. Osakuntien asema perustuu ylioppilaskunta-asetukseen, ja näillä näkymin opetusministeriö ei ole halukas antamaan KY:n seuraajalle tällaista asemaa. KY:n seuraaja onkin todennäköisesti muodoltaan rekisteröity yhdistys.

Näillä näkymin ylioppilaskuntien omaisuudenjakoa alkaa seuraavaksi miettiä työryhmä, johon kuuluu yksi edustaja sekä KY:ltä että TKY:ltä ja pari ulkopuolista mutta ylioppilaskuntatoiminnan hyvin tuntevaa henkilöä. Laakso uskoo, että työryhmä voi saada jonkinlaisen ratkaisun aikaan jo tammikuussa.

»Loppukädessä edustajisto päättää asiasta. Työryhmän pitää kuitenkin muodostaa jonkinlainen kompromissiesitys, joka voidaan hyväksyä kummassakin ylioppilaskunnassa.»

Kun uuden ylioppilaskunnan rahoituksesta on päästy sopuun, otetaan neuvotteluihin mukaan myös Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunta TOKYO, jolla ei ole merkittävää rahallista omaisuutta. TOKYO:n erityishuolen aihe on se, miten vähälukuiset taideopiskelijat saavat äänensä kuuluviin uudessa ylioppilaskunnassa. Sen mielestä ylioppilaskunnan hallitusta, edustajistoa ja muita luottamushenkilöitä valittaessa eri korkeakoulujen edustus pitäisi turvata kiintiöiden avulla.

»Ero opiskelijakulttuurien ja resurssien välillä on valtava. TOKYO:n edustajiston vaaleissa äänestysprosentti oli tänä vuonna 16, KY:n vaaleissa puolestaan yli 30. Jos tilanne on samanlainen tulevaisuudessa, uuden ylioppilaskunnan edustajistossa ei ole välttämättä yhtään taideopiskelijaa. Lisäksi kiintiöt mahdollistaisivat muuhunkin kuin vain oman korkeakoulun asioiden ajamiseen keskittymisen», perustelee TOKYO:n hallituksen puheenjohtaja Markus Koljonen.

TOKYO:n ehdottamat kiintiöt eivät kuitenkaan saa kannatusta kyltereiltä tai teekkareilta.

»KY ei kannata kiintiöitä. Ylioppilaskunnissa noudatetaan edustuksellista demokratiaa ja kiintiöt eivät kuulu siihen. Jos ollaan vähemmistössä, niin sitten ollaan vähemmistössä», Laakso toteaa.

Neuvoteltavaa ylioppilaskunnilla siis riittää. Ennemmin tai myöhemmin sovun täytyy kuitenkin löytyä, koska Suomen lakien ja asetusten mukaan yliopistossa voi toimia vain yksi ylioppilaskunta.

MITÄ MIELTÄ?
Omaisuus
KY: TKY:n ja KY:n tulee lahjoittaa uudelle ylioppilaskunnalle varoja saman verran jokaista nykyistä jäsentään kohden. Periaate rajoittaisi KY:n maksimin noin 27 miljoonaan euroon.

TKY: Uuden ylioppilaskunnan omaisuus koostuu nykyisten ylioppilaskuntien varallisuudesta. Kylteri- ja taikkilaisyhdistyksille tulee siirtää kohtuullinen pääoma. Yhdistyksillä ei kuitenkaan ole soveliasta olla liian suurta pääomaa.

Asunnot
KY: KY:n näkemyksen mukaan asuntojen lahjoittaminen uudelle ylioppilaskunnalle tässä vaiheessa on ennenaikaista. Asuntojen lahjoittamisesta ei siis ensi kädessä neuvotella.

TKY: Ylioppilaskunta omistaa kaikki opiskelija-asunnot ja ne ovat tasavertaisesti kaikkien jäsenten käytössä.

Toiminta & hallinto
KY: Uuden ylioppilaskunnan pitää tarjota tietyt jäsenpalvelut, järjestää jäsenistönsä edunvalvonta, hoitaa viestintää ja tiettyjä hallinnollisia tehtäviä.

TKY: Ylioppilaskunta toimii kaikilla nykyisten ylioppilaskuntien sektoreilla. Kulttuurisektoria lukuun ottamatta ylioppilaskunnan kaikki sektorit yhdistetään.

TOKYO: Ylioppilaskunnan hallitusta, edustajistoa ja muita luottamushenkilöitä valittaessa korkeakoulujen edustus turvataan kiintiöin.

Lähde: Ylioppilaskuntien edustajistojen hyväksymät visiot ja niiden taustamuistiot

Tämä juttu on julkaistu Kylterin numerossa 4-07. Osallistu keskusteluun tai anna palautetta jutusta.

Lauluja, lahjapaperia, puuroa ja täpötäysiä ostoskeskuksia. Ihanaa, joulu on taas täällä! Ei, välttämättä. Suomesta löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka vihaavat joulua ja kaikkea siihen liittyvää hössötystä.

teksti Sampsa Aerikkala kuvat Kristian Henriksson
»Luonto osaa tehdä kauneimmat joulukoristeet kuorruttamalla puut puuterilumella», julistaa naistenlehden joulukuun numero. Ulkona on silti harmaata ja tuuli repii jouluvaloja viereisen kauppakeskuksen räystäiltä. Ei anneta sen masentaa, sillä totuttuun tapaan lumen tulo ja joululahjaostokset sijoittuvat samaan hetkeen, viimeiselle viikolle.

Jo Isaac Newton tiesi, että jokaiseen voimaan vaikuttaa vastavoima. Jouluihmisillä ja joulua rakastavalla taloudella on myös vastavoimansa, joka tähän aikaan vuodesta jää jouluisen propagandakoneiston rattaisiin. Ensimmäiset joulua ylistävät mainoslehtiset ja lehtijutut ilmestyivät jo marraskuussa. Loppuvuosi ei ole helppoa aikaa ihmisille, jotka inhoavat joulua.

Syitä joulun vihaamiseen on useita. »Joulun tunnelma on herkästi särkyvä. Pienenä pidin joulusta, todennäköisesti lahjojen takia, mutta joulumieleeni ovat vaikuttaneet traumaattiset kokemukset, jotka ovat pilanneet joulun tunnelman», kertoo Minttu, joulunvihaaja jo vuodesta 1993. »Nuorena, juuri herkimmässä iässä, näin joulun alla sian teurastuksen televisiosta. En ole sen jälkeen syönyt sikaa. »

Minttu kertoo varsinaisen joulun vihaamisen alkaneen vasta myöhemmin, kun hän 10-vuotiaana kaatoi kahvipannun joulupöytään. Tapahtumaa seuranneen läksytyksen ansiosta meni joulumieli.
»Sen joulun jälkeen olen kiinnittänyt huomiota median luomaan kuvaan joulusta. Kasvava tekopyhyys ahdistaa ja olen pikkuhiljaa oppinut vihaamaan joulua ja sen teennäisyyttä. Traumat eivät ole varsinaisesti aiheuttaneet asennettani, mutta ne antoivat perspektiiviä», Minttu vuodattaa.

Joulun kaupallisuudesta valittavien määrä on lisääntynyt jo pitkään, eikä nykymenolla tällä kehitykselle ole näkyvissä loppua. Usein joulun vihamiehet ja -naiset kategorisoidaankin uskonnon mukaan sitä korostaviin, tai sitä vihaaviin. Pinnan alta löytyy kuitenkin poikkeuksia.
»Mielestäni joulu ei nykypäivänä ole uskonnollinen juhla. Joulun kaupallisuudesta valittaminen ja hartauden korostaminen on yhtä tekopyhää», väittää Ian, joka myös on menettänyt uskonsa joulupukkiin jo kauan sitten. »Suomen kristityistäkin suurin osa on nimellisesti uskovaisia – minä myös. Ei joulu mikään Jeesuksen juhla enää ole. Ei ainakaan enemmistölle.»

Kansamme syvistä riveistä löytyy monenlaisia joulunviettotapoja. Baarissa käyminen on yksi niistä.
»Olin viime vuonna baarissa jouluaattona, töissä kylläkin, mutta olen viettänyt aiemmin jouluja asiakkaana. Koska olen ateisti, ei joulu ole minulle muita päiviä merkittävämpi ja aattotyöstä saa hyvää palkkaa», kertoo Jani.

Hän ilmoittaa kuitenkin viettävänsä jouluisin aikaa myös sukulaisten luona ja ostavansa silloin tällöin lahjoja, mikäli sattuu löytämään jotain erityistä.
»Jouluostoksilla käynti on masentavaa, ihmiset ovat eläimiä. Kaupoissa tönitään ja sitten hymyillään päälle. Tupakka-askiakin saa jonottaa puoli tuntia, kun mummot hamstraavat tavaraa sodan varalle», ilmoittaa Jani.

»Muutama päivä ennen viime jouluaattoa olin kaupassa ja hikoilin jonossa jo toista varttia. Eteeni kiilasi mies ostoskärryillä, jäi siihen seisomaan niin kuin minua ei olisikaan. Koputin miestä olkapäähän pari kertaa, mutta hän ei reagoinut. Menin miehen eteen, tartuin sen kärryistä kiinni ja työnsin ne matkalle pitkin käytävää. Mies kehtasi vielä ruveta huutamaan minulle tämän jälkeen. Sikamaista käytöstä, oli joulu tai ei», jatkaa Jani, jonka kotikaupunki julistaa vuosittain joulurauhan.

Joululahjaostosten mukanaan tuoma stressi tuntuu olevan yleisimpiä syitä joulun vihaamiseen.
»Joululahjat aiheuttavat vuosittain ihmisissä valtavan pätemisen tarpeen. On ostettava lahja, joka ei pelkästään miellytä sen saajaa, vaan on parempi kuin muiden antamat lahjat», Ian sanoo.
Minttu kertoo kärsivänsä juuri tästä.

»Kulutan melkein kaikki käytettävissä olevat rahat lahjoihin, enkä haluaisi ikinä antaa mitään turhaa. Joulun laajamittainen markkinointi asettaa yhdenmukaisen kuvan joulusta kulutusjuhlana, jota minulla ei ole oikeutta muilta evätä. Suorittaminen on siis pääsyy joulunaikaiseen stressiin. Esimerkiksi pääsiäisestä ei ole koitunut minulle ikinä vastaavaa ahdistusta ja se on sentään vuoden suurin kirkollinen juhla», hän lisää.

Joulun markkinointiviestinnän rintama on vahva ja homogeeninen. Joululaulut, väriloisto, iloiset perheet ja karvainen mies valkealla hangella ovat osa ideaalia joulutunnelmaa. Rakkaus ja välittäminen syntyvät pehmeistä ja kovista paketeista, jouluruuista joiden tekeminen kannattaa aloittaa elokuussa ja hymystä, jota ei pyyhi edes hiekoittamattoman jalkakäytävän talvinen tervehdys. Kauppojen hyllyt notkuvat jouluun voimakkaasti sidoksissa olevia tuotteita. Sloganilla »Pikkurahalla pukinkonttiin» voi mainostaa muun muassa välipalapatukoita ja pesuainetta, kuten eräässä halpahallissa on keksitty.

Internetin keskustelupalstoilla on aina mukavaa vierailla lukemassa ne absoluuttisesti oikeat mielipiteet. Jouluriemua ylistäviä keskusteluja käydään monilla suomenkielisilläkin sivustoilla ja tämän tästä sinne eksyy jokunen toisinajattelija. Esimerkiksi Plaza.fi:n joulua käsittelevällä keskustelupalstalla eräs epäonninen kehaisee sarkastisesti toisen keskustelijan ympäristöystävällistä joululahjaa, matkalahjakorttia.

Kolmas osapuoli kirjoittaakin jo pitkän kritiikin moisesta joulumielen latistamisesta. »Tuollaiset perässä kyräilijät ja nurkissa luuhaajat saastuttavat läsnäolollaan toisia ihmisiä suoralta kädeltä. Psyykkinen saaste on vahingollisempaa kuin ilmastollinen saaste.”

Jouluperinteiden tuottama stressi on yleistä ja jopa niin valtavirtaan kuuluvaa, että tämän kliseen ympärille rakennettu jokavuotinen Hollywood-elokuva on sääntö ilman poikkeusta. Toki stressi auttaa suoriutumaan tehtävistä, mutta eikö joulu ole joulu ilman perinteitä? Tarvitseeko kaikkien joulujen olla samanlaisia? »Meillä joulut ovat aikalailla samanlaisia, mutta perinteet auttavat irti arjesta. Joululoma on ainoita positiivisia puolia joulussa, mutta itse joulun vietto pilaa lomatunnelman. Aattona katson televisiosta jouluohjelmaa, kuten joulurauhan julistuksen ja Lumiukon. Sitten tulee nälkä ja alkaa ahdistava odottelu», Minttu kertoo.

»Kyllä jouluna perinteet silti luovat tunnelman, mutta mikäli valmistelut stressaavat, voi joulu mennä pilalle. Minulla on tapana lähteä aattona ulos kävelemään, kun kaikkialla on hiljaista. Aamulla herään ja kävelen alasti ympäri taloa, näin vältyn järjestelyiltä ja joulustressiltä. Ei joulussa ole tunnelmaa, jos sen yrittää väkisin luoda», kuvailee Ian.

Hän on viime joulut viettänyt äitinsä luona päivällisellä, mutta lähtenyt kotiin yöksi. Pienempänä Ian vietti joulut mummonsa luona Espanjassa, jossa jouluperinteet olivat aivan erilaisia kuin Suomessa.
»Aattoiltana syömisen jälkeen alkaa taas stressi. Lahjoja avatessa minulla on erityinen tarve esittää pitäväni lahjoista enemmän kuin todellisuudessa pidän, jotten pahoittaisi lahjanantajien mieltä. Stressi kuitenkin laukeaa lahjojen jaon jälkeen. Joulun kliimaksi onkin joulupäivän aamuna, kun ei ole enää mitään velvollisuuksia. Ei huolta huomisesta», Minttu tuumii hartaana.

»Sen jälkeen alkaakin joulusta pakenemisen odotus, joka tuntuu kestävän ikuisuuden», hän lisää. Tässä vaiheessa Minttu polttaa kynttilää molemmista päistä. »Silloin on viimeistään lähdettävä baariin», Jani komppaa.

»Pienempänä vietin joulut vanhempien kanssa kotona ja viimeistään Tapaninpäivänä hypin seinille. Hiljaisuus ja rauhoittumisen korostaminen tekivät minut entistä levottomammaksi ja joinain jouluina se johti ylilyönteihin.»

»Nykyään ärsyttää mainonta, jossa suitsutetaan joulua mahtavana perheen yhdessäolon juhlana. Juuri siksi olen joulut mieluummin baarissa tai töissä, en kestä montaa päivää sitä vanhempien luona vallitsevaa hiljaisuutta», Jani lisää.

Joulun välipäivien hiljaiselon tuoma ahdistus ei ole harvojen herkkua. Kun jouluaaton harras tunnelma pistää ajattelemaan ja useissa suomalaisperheissä alkoholi näyttelee omaa katkeransuloista osaansa, lopputuloksena voi olla pahoitettu mieli. Poliisille tulevat perheväkivaltailmoitukset ovat jo aattona yleisiä, mutta saavuttavat huippunsa vasta tapaninpäivän tienoilla. Joulustressi purkautuu, lahjat on avattu, viina on loppu ja mieleen palaa joulun toinen säkkiä kantava veikkonen, luottokunnan ulosottomies. Totta kai siinä tunnelma latistuu ja paha mieli projisoituu kanssaihmisiin.

Ianin kaveripiirissä on hiljalleen kehittynyt jouluperinne, joka tarjoaa ratkaisun välipäivistä selviämiseen. »Välipäivä-mayhem syntyi sattumalta, kun ei saatu kaveriporukan aikatauluja sopimaan joulun ja uuden vuoden aikoihin. Siten päätettiin tavata 28. joulukuuta. Perinteeseen kuuluu täydellinen improvisointi, eikä minkäänlainen suunnittelu ole sallittua. Paikka, kokoonpano, ohjelma ja viina määräytyvät sattuman sanelemina», hän hehkuttaa.

Jo pelkkä tapahtuman nimi viittaa onnistuneeseen iltaan. »Kun ei suunnittele mitään, mikään ei voi mennä myöskään pieleen.»

Joulun odotus ja joululoma tuovat piristystä vuoden pimeimpään aikaan, joka koettelee itse kunkin mielenterveyttä. Joulusta nauttiville on luvassa helpotusta, kun ajatukset voi kääntää pois arjen harmaudesta. Joululaulujen ja väriloiston keskellä olisi silti hyvä muistaa sekä vähempiosaisia, että kasvavaa marginaaliryhmää, joulunvihaajia. Kaikki eivät nauti joulusta kiiltokuvien keskellä.
Olipa joulun viettotapa sitten aidon uskonnollinen, rehellisen kaupallinen tai iloista itsepetosta, kannattaa tänäkin jouluna välttää oman näkemyksen jatkuvaa julistamista.

Tämä artikkeli julkaistaan Kylterin numerossa 4-07. Anna palautetta jutusta tai osallistu keskusteluun.

Tervetuloa Kylterin blogiin! Täällä julkaistaan jatkossa valittuja juttuja lehden tuoreimmasta numerosta keskustelun vauhdittamiseksi. Lisäksi blogin on tarkoitus kommentoida kaikenlaisia ajankohtaisia asioita maan ja taivaan väliltä sekä pitää lukijat tietoisena siitä, kuinka uusin lehti edistyy.

Koska Kylteri 4-07 ilmestyy painotalon hidastelun ja “joulukiireiden” takia vasta joulun jälkeen, julkaisemme täällä yhden jutun uusimmasta lehdestä jo etukäteen.

Tuon jutun lisäksi uusimmassa lehdessä pureudutaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Kuinka nörttiydestä tuli coolia? Mitä käy KY:n omaisuudelle, kun uusi ylioppilaskunta syntyy vuonna 2009? Minkälaisista runoista ei kannata kertoa äidille? Onko sloganissa ”Vedä käteen, älä suoneen” mitään järkeä?

Hyvää joulua kaikille!

-AH-